Tally-ho, lukijat!

Istun paraikaa uuden duunipaikkani tyhjässä toimistossa ja odottelen toista työnohjaajaani, Lewista. Ajattelin, että koska en saa nettiä täällä toimimaan, voisin kirjoittaa tässä sivussa jotakin hyödyllistä ja aloittaa vihdoin kv-bloggaukseni!

Nimeni on Sarlotta Siimeslahti, 22-wee, ja olen viimeisen vuoden opiskelija Hyria Koulutuksen Riihimäen yksikössä Sakonkadulla, yo-pohjaisella media-assistentti linjalla. Olen suorittamassa viimeistä työssäharjoittelun osaani, kahta ja puolta kuukautta, ulkomailla Iso-Britanniassa, Plymouthin kaupungissa. Työskentelin aikaisemmin Riihimäen metsästysmuseossa pääosin graafisena suunnittelijana, kunnes sain paikan plymouthilaisesta Smallporate Marketing-nimisestä firmasta (sekin, yllätys yllätys, pääosin graafista suunnittelua!).
- Jos nyt ihan ensimmäiseksi tunnustetaan, että olen suunnaton kaikkien brittiläisten asioiden ihailija (jos ei nyt välttämättä vielä paikallisen ruoan – ja sekin vain siksi, etten ole vielä paljoon tutustunut!). Englannin kieli on minulle todella tärkeä, ja olen käyttänyt sitä valmiiksi jo miltei päivittäin johtuen siitä, että pelaan internetin kautta ulkomaalaisten ystävieni kanssa niin usein kuin suinkin. Nautin kielitaitoni viilauksesta suunnattomasti, minkä takia olen erityisen tyytyväinen ja hyvilläni, kun englanninkieltäni kehutaan (täällä olenkin saanut kehuja lausumisestani sitten olan takaa, ja sekös suomityttöä hymyilyttää!). Kun sain tietää, että Hyrialla on mahdollisuutta päästä vaihtoon, ei ollut epäilystäkään siitä, että a) minähän menen sinne, ja b) se on sitten Iso-Britanniaan, cheerio! 

Paikka järjestyi aika sukkelaan tässä alkusyksyn aikana, eikä aikaakaan, kun olin jo tulevan pomoni Samin kanssa skypehaastattelussa. Jännitti vähän, mutta keskustelu sujui leppoisasti, ja pian sainkin onnitella itseäni ulkomaan toppipaikasta. Fiilis oli ihana! En silti halunnut, että koko homma kaatuu käsiin ennen kuin se on alkanutkaan, joten järjestin itselleni pieniä odotuksen aiheita, joiden ohi päästyäni saatoin taas hieman rentoutua. Muun muassa lentolippujen ostaminen, viimeinen työpäivä Riihimäellä ja matkalaukun pakkaaminen toimivat mittapylväinä sille, että pikku hiljaa voisin oikeasti ajatella pääseväni ihan Brittein saarille asti.
- Olen matkustanut verrattain vähän, jos vertaan useimpiin omanikäisiin ystäviini. Ensimmäinen kertani lentokoneessa oli aikanaan 16-vuotiaana konfirmaatiolahjamatka Pariisiin isäni seurassa, ja sen jälkeen olen ollut lentokoneessa kaksi kertaa, jos nyt tätä Plymouthin matkaa ei oteta laskuun. Yksin olen matkustanut kerran, pienen pienellä koneella Kööpenhaminaan (kyseessä ei todellakaan ollut helppo ensimmäinen matka yksin pienelle suomitytölle...), ja Plymouthin lennosta oli luvassa samanlainen.

En tietenkään lentänyt Plymouthiin asti – aikanaan lippuja katsoessani jos olisin halunnut lentää Plymouthin lähellä olevalle lentokentälle asti, olisin saanut pulittaa 200 euroa ylimääräistä, kun nyt sain liput vähän päälle 200 euron, kun laskeudun Heathrown lentokentälle Lontooseen, ja kuljen sitten junalla Heathrowlta ensin Paddingtonin asemalle, josta pääsen sitten Plymouthiin asti.
- Olin ajatellut, että saisin lennoista edes paluulennon samalle ajalle Sadun, luokkalaiseni, kanssa, koska hänkin on Plymouthissa työssäoppimassa, mutta hän oli ostanut liput British Airwavesin lennolle, josta Travellink.fi (jonka kautta varasin lippuja) varoitti, ettei heidän lentoihinsa usein kuulu matkatavarat erikseen ruumaan mukaan. Säikähdin saman tien ja ajattelin et joo ei, tälle en lähe, joten varasin sitten Finnairin lennot niin meno- kuin paluumatkallekin. Me lähdetään Satun kanssa samana päivänä, ja hänen lentonsa lähtee vaan tunnin aikasemmin kuin mun, joten voidaan hyvin mennä samaan aikaan lentokentälle.

Lentoni oli kirjattu lähtemään klo 16 Suomen aikaa, ja lähdin lentokentälle siinä noin kello 13:sta maissa. Saavuin aika pitkälle prikulleen kahdeksi lentokentälle ja menin saman tien Finnairin tiskille. Kyseessä olikin väärä tiski, sillä kyseiseltä herralta sai vain ostaa lippuja, ei hommata boarding passia, ja hän osoitti minulle konetta, jonka luona mun piti tehdä mun check-in.
Noh, koska mun kanssa loppujen lopuksi ei paljon mikään teknologia ilman teatraalisuutta toimi, mulla meni kaikki oikeen loistavasti kunnes piti ”näyttää passia”.
Mulla ei ole passia.
Mä kuljen Euroopassa eurooppalaisella henkilökortilla, joka EU-maissa toimii tarpeeks hyvin.
No, yritin sitten vängätä korttia kaikenlaisiin asentoihin, jotta mä olisin saanut sen sitten luettua, mutta mikään ei toiminut. Etsin huolissani ja pienessä paniikissa jo sitten jotakuta Finnairin työntekijää, joka olisi voinut auttaa, ja kappas keppana, sain napattua yhtä mieshenkilöä hihasta, joka sitten katteli mun kanssa sitä hommaa. Sekään ei saanut sitä konetta toimimaan mun henkilökortin kanssa, joten se ohjas mut sitten jonon ohi suoraan tiskille, ja vuolaasti kiittelin sitä avusta samaan aikaan kun se pyysi tiskillä olevaa naista kirjaamaan mut sisään sitä kautta suoraan. Sain heitettyä mun laukun ruumaan (jota kokeilemaan olin tarvinnut siskon, äidin ja vielä isänkin, jotta uskalsin olla varma, ettei se olis 23kg enempää, mikä on siis Finnairin hyväksytty matkalaukun paino ruumaan mentäessä), ja läpäsin turvatarkastuksenkin! Vaikka täytyy kyllä aina olla varuillaan, kun tuntuu, että ei oikeen tiedä minne sitä saa tuijottaa, tai minne pitää tuijottaa, kun aina on sellanen olo et noniin, nyt ne löytää sen kahden kilon pommin mun laukusta – vaikka et oo ees tehny yhtään mitään! Muutenkin koko lentokenttä oli pelkkää turvatarkastusta, ties monenko portin läpi piti mennä että pääsee Britanniaan meneviin koneisiin... Ehkä kuumottavin tilanne oli mennä yhden lasikopin luokse, joka vartioi porttia mun tiellä, ja sit mies sieltä halus nähdä mun henkilökortin ja lipun, ja silti kysy ”Minne sä oot menossa?” Mulle tuli ihan sellanen fiilis että mä olisin bingossa!
”Öööh... ööhh... Englantiin!” (tuima hiljaisuus) ”...englanti? Eiks ni?” (tuima hiljaisuus) ”...tai siis oikeestihan mä oon menossa siis Lontooseen...” (tuima hiljaisuus) ”...enkö ookin?”
”Hyvää matkaa”, sano mies lasikopista ja päästi mut henkilökortteineni portista (ja varmaan vaan säälistä kun olin niin sekasin).

Yleensä muutenkin matkustettaessa lentokoneiden kanssa mä olen suhteellisen hermona, mutta tää Englannin matka on ollut todella erityinen. Mä nukuin hyvin ennen lentoa, mä söin ennen lentoa, mä söin lentokentällä,

mä söin lentokoneessa... En ahdistunut, paniikki oli vaan oikeestaan siinä vaiheessa kun pelkäsin, ettei mun henkilökortti kelpaakaan, vaan että mulla pitäis olla passi tai jotain. Mulla oli koko ajan hurjan tyyni ja levollinen, hyvä ja kutkuttavakin fiilis. Briteissä on aina ollu sitä jotakin, ja mun mielestä eräs ystäväni Emma sanoi mulle kauniisti: ”Aattele, entä jos sä meet sinne ja löydätkin kodin.” Sitä on mukava ajatella, koska se on se fiilis mikä mulla on ollu tästä matkasta ja kaikkea. Jännän kotoisa olo kaikesta.

Saavuttuani sitten Heathrown lentokentälle, aika yksinkertaista oli sitten seurata tiensä kaikkien infokylttien kautta Heathrow Expressiin, joka vie Heathrown kentältä Paddingtoniin 15 minuutissa (ja siksi maksaa suolaiset £21...). Matka sujui näppärästi ja innostuneena siitä, että ei tarvinnut istua enää lentokoneessa ja että englantilaiset maisemat siellä ikkunan toisella puolella vilahtelivat. Paddingtonin asema olikin sitten hieman erikoisempi tuttavuus, mutta suhteellisen helposti löysin tieni sielläkin lipunmyynnin luokse ja jäin odottamaan vuoroani.
Siitä lipun ostamisesta tulikin sitten mielenkiintoinen juttu.
Minä: Hello, I'd like a one way ticket to Plymouth, please.
Intialainen myyjä: Heergghfhuaejasll hhegff aerfggy tkkasholööojahje.
Minä: ...uh, the one that arrives at 21:34, if possible?
Intialainen myyjä: Okfdkdjuuadhusd jiisdudhsudkoobvj iodjsjdauidad.
Minä: ...Is Plymouth the end station of that train?
Intialainen myyjä: Oldsakdajdhjihroanfdjdai kpkkkaddhady cdakdeojgauh. Sixty-nine pounds.
Minä: (maksan matkan)
Intialainen myyjä: Daskdpkjgkiieppa jijjdsadm ooejhiaho.
Minä: Excuse me? (painaudun vasten lasia, joka erottaa meidät kaksi kahdelle eri puolelle)
Intialainen myyjä: The train leaves from platform 4.
Minä: Oh, okay, thank you very much!

...huuuoookaus! En siis saanut yhtään mitään selvää sen englannista, mutta selvisinpähän saamari lipustakin (ja ei hemmetti että oli kallis!) ja päädyin junaan. Junassa mun piti sitten vielä erikseen kysyä pariltakin ihmiseltä, että pysähtyyhän tää varmasti Plymouthissa, kun viimeinen asema oli kuitenkin Penzance (!! Miten italialaiselta voi oikeen kuulostaa?).

Ulkona oli jo ihan pilkkopimeetä kun saavuttiin toiselle asemalle Lontoon jälkeen, joten oli ihan turha yrittää nähdä englantilaista maaseutua. Toivottavasti sitten paluumatkalla!

Aika paljon väsyttikin jo junassa, mutta en uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsin, että sitten olisin mennyt Plymouthin ohi – ja kukas kumma siinä vaiheessa olis mut noutanut yhtään mistään? Kolme tuntia kuitenkin piti junassa istua, kun lento oli ollut sellaiset rapiat kaks ja puol tuntia pitkä. Matkustaminen alko muutenkin tuntua aika voimakkaasti harteilla, mutta kuten mikään, niin ei sekään ikuisuutta kestänyt. Vihdoin sitten saavuin Plymouthin asemalle, otin mukaani kaikki tavarat, mitään ei jäänyt jälkeen, (mikä on multa aika ennätyksellistä) ja tapasin Almond Vocational Linkin, meidän koulun yhteistyökumppanin, edustajan Petran, hänen aviomiehensä sekä mun neljän yön hostin Helenin sekä hänen miehensä Davidin.
Aikanaan, kun olin Samin kanssa skypen kautta haastattelussa, keskustelin myös Petran kanssa skypen chätissä, jossa tuli ilmi, että hän tunnisti mun portfoliossa olleen WoW-aiheisen kuvan, mistä mä totta kai arvasin, että hän pelaa WoWia. Oltiin puhuttu sillon sitten eri peleistä, ja kun oli tullut ilmi, että mä pelaan Skyrimiä, hän kertoi, että hänen miehensä on hurja Skyrim-fani, ja että meidän pitäis tavata, mihin mä sanoin, että ilman muuta! Siksi sitten Petra oli tuonut miehensä mukaan mua vastaan – ei montaa sanaa tietenkään ehditty vaihtaa, koska mun oman kellon mukaan kello löi puolta kahtatoista ja matka oli ollu pitkä.

Mun hosti Helen ja hänen miehensä David on aivan ihania, ja heistä voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta luulen, että säästän vähän myöhempiinkin kirjoituksiin. Tästäkin päivityksestä venähti niin mielettömän pitkä!
- Sen kyllä lisään vielä tähän loppuun, että ihmiset on täällä Englannissa ollu aivan mielettömän mukavia. Kaikki on ollu ihan hirvittävän avuliaita ja miellyttäviä, ja asiakaspalvelu täällä on ihan omaa luokkaansa.
Täällä on kyllä ihana olla.