Viikko 48, 24.11.-30.11. ||1/3

tiistai, 25.11.

Tässä kun kirjotin ton päiväyksen, pieni kalmanhiki nousi pintaan. Ollaanko me oikeesti jo marraskuun vikalla viikolla? Hiukka karmivaa. Tavallaan jo ajatukset kääntyy koko ajan enemmän Suomen ja perheen puoleen, mikä on toki tosi mukavaa, mutta edessä häämöttää sillon myös totta kai valmistuminen yms. Meep! Tulevaisuus on kuulkaas aika pelottava nakki.Duunissa sen sijaan on tällä viikolla hurjan paljon kaikkea tapahtumaa. Tää viikko jää tyngäksi normitöiden osalta, sillä kunnon duunia oli mulla vaan eilen ja tänään. Huomenna, keskiviikkona, on iki-ihanan Chrisin NLP-kurssi, jonne minä ja Joe ollaan menossa (jee!), torstaina on puolipäivä, koska sitten kesken kaiken, siinä lounaan tienoilla, me lähdetään Lontooseen! Siellä on yks Euroopan suurimmista yritysmessuista (nimeltään The Business Show – pikkasen mahtipontista), joilla vietetään sitten koko päivä perjantaina. Viikonlopuksi jään kaverille Lontooseen ihmettelemään näkymiä Iso-Britannian pääkaupungissa, joten siitäkin tulee varmasti aikas mahtavaa.
Istun tässä ja mietin, mistä voisin kertoa. Jotakin kummallista, hassua, pientä tapahtumaa, joka voisi saada vaikka jonkun hymynalun lukijan huulille. Jos voisi hauskuuttaa sitä, joka näitä tekstejä sattuisi lukemaan. Tällä hetkellä olo on, että paljon ei ole kerrottavaa. Kolme kertaa viikossa päivittäminen jättää vähän tampioksi, kun ei ole paljoa sanottavaa tiettyinä päivinä.
Kyllä, työskentelen edelleen. Graafista suunnittelua, kyllä. Edelleen Illustratorilla.
Kyllä, asun samassa asunnossa. Kämppikset on tosi kivoja, jep. Edelleen.
En ole paljon töiltä ja SK-merkinnöiltä ehtinyt tehdä mitään kummempaa. Viime viikolla olen halunnut viettää tosi paljon aikaa taas mun ”oman porukan” kanssa, elikkä mumble-jätkien, mun pienen lauman kanssa. En tiedä, onko mussa jonkinlaista kärttyisyyttä nyt havaittavissa, kun koko ajan pitäis vähän niinku ”live the experience to the fullest” ja nähdä kaikkea. Mulle on täällä mm. sanottu, että ”You didn't come here to do the stuff you do at home, you're supposed to do new things.” Anteeks mitä? Ainut asia mitä mä TULIN tänne tekemään, on työssäoppiminen. Kaikki muu on sellasta mihin voin halutessani ryhtyä. Almondillakin sain kuunnella viime viikolla sitä, että olin missannu aikasemman viikon one-on-one-meetingin – siis siitä syystä, että olin kipeä. Nyt ilmoitin etukäteen, etten pääse tulemaan (koska kokemuksena suunnaton juttu, TEH BUSINESS EXPOH), ja siitäkin oli tulla satikutia. Lisäksi niin Petra kuin Janetkin sanoi, että ne ei kauheesti tykkää etten usein jää Language Caféeseen (joka on valinnainen) jotta voisin viettää aikaa niiden porukan kanssa (en halua). Tämä kaikki sen jälkeen, kun mulle oli eka sanottu siitä, että meidänkin kämpässä aikuisten pitäis osata järkätä asiat keskenään ilman, että niiden pitäis puuttua meidän välisiin juttuihin. Oh, hups, enkö mä nyt sitten tässä vaiheessa ollukaan itsemääräämisoikeuteni ansaitseva aikuinen, kun kyseessä on Almondin omat jutut? Language Caféssa järkätään ohjelmaa, joita teen usein kämppisten kanssa, tai sitten siellä on PowerPoint-esitys aiheesta X, jonka päätteeksi täytetään ristikko teemaan sopivilla sanoilla. Anteeksi nyt vaan, mutta itselleni ja (haluamatta kuulostaa täys munapäältä) englantini tasolle kyseessä on ohjelmaa, jota en oikeen jaksa mun työpäivien jälkeen. Mieluummin vietän sen ajan tekemällä jotain kivaa, joka oikeesti rentouttais mua. Varmasti Language Café on joillekin kiinnostava, tai jos asuis vaikka yksin, niin siinä vois olla sopiva sosiaalisuuspistos viikon loppupuolella, mutta itse saan ihan tarpeeksi ihmiskontakteja ja viime aikoina tosiaan tullut jopa sellainen ”haluan sulkeutua huoneeseeni” fiilis. Onneks mulla on oma huone, ja ovessa lukko.
Ei oo pakko jos ei haluu.
En mä täällä aio selitellä kenellekään yhtään mitään, siis tietenkään jos kyseessä ei ole duunipaikka, taikka jos Almondilla on oikeesti joku pakollinen juttu menossa. Kyllä mä niihin one-on-one tapaamisiin olen tullut ahkerasti joka ikinen kerta, koska se ON pakollinen.

Tulipas tästä nyt vinetyspäivitys. Toivottavasti loppuviikosta tulis vähän pirteempää tekstiä. Ajattelin mm. päivittää perjantain ajan livenä koko ajan mitä teen, mutta se luultavasti menee niin, että päivitän mun omaa blogia livenä ja heitän sitten päivityksen tänne koulun blogin puolelle. Lisäks huomenna Chris. Ihanaa. Odotan innolla, mitä siitä tulee.

Niin ja tässä vähän kuvia siitä mitä olen tehnyt, kun Michele niitä on pyydellyt.

Joulukortti-tarjous

Smallporate tulee tarjoamaan hostausta, 1/2

Hostausten mainostus, 2/2 - kyseessä kolmesti taittuva lehtinen

Banneri joulutapahtumaan

Viikko 47, 17.11.-23.11. || 2/3

18.11. tiistai

Maanantai oli viimeinen aamu, kun olin Bobbyn kanssa. Viikonlopun ajan se oli jaksanu mun kanssa hengailla, ja aamulla oli sitten sanottava sille että moi moi ja hyvää matkaa takaisin Pohjois-Englantiin. Pientä sählinkiä ja keskittymisen herpaantumista aiheutti niin oma yskäkin kuin Sophien puolesta tehdyt puhelinsoitot – raukka on vielä kipeempi kuin viikonloppuna, ja se kävi lääkärissäkin sitten eilen. Tuomiona nielurisatulehdus, eli ei mikään ihme että on sattunu ja ääntä ei kuulu. Soitin tosiaan sitten sen pyynnöstä sen töihin, jossa kukaan ei kylläkään vastannu, mutta jätin viestin ja toivon, että ne sitten kuunteli sen töissä.
Ns. Pitkän viikonlopun jälkeen on aina outoa tulla taas töihin. Koska torstai ja perjantai meni kipuillessa, ja muutenkin viikonloppuna tapahtu niin paljon kaikkea, oli ihan sellanen fiilis kun olis just tullu lomalta takas töihin. Jonkinlainen loma se olikin, kun sai olla Bobbyn kanssa. Oli kuitenkin yllättävän paljon energiaa töihin, ottaen huomioon, että oon ollu aika naatti ja katsellessa luokkakavereiden päivityksiä syyslomista on kyllä kateus iskenyt moneen otteeseen. Olo oli kuitenkin sen verran energinen jatkuvasta yskästäni huolimatta että oli tosi kiva työskennellä ja nähdä duuniporukkaa. Täällä on niitä ihmisiä, joiden takia hymyilee ihan vaan siksi, että niiden nimi mainitaan.

Tällä hetkellä työskentelen meidän asiakkaana olevan hammaslääkärin logon ja joulukortin parissa. Kaikkea duunataan taas illustratorilla, jonka kanssa olen tehnyt jonkin sortin aselevon – olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tuntuvat handlaavan kyseisen pienimmät salaisuudetkin, ja niihin ihmisiin minä en kuulu (toisin kuin pomoni Sam, huokaus!). Kaikkea nippelitietoa olen kyllä siitäkin ohjelmasta oppinut tänä aikana, minkä oon viettäny Englannissa. Tää työssäoppiminen on siitä juuri niin erinomainen, kun se pistää kaiken oikeeseen perspektiiviin – miten paljon mitäkin työkalua tulee käytettyä ja mihin kaikkeen olis ehdottomasti pitäny tutustua enemmän. Illustrator on aina sellanen arkku, jonka avaamiseen liittyy riskinsä, mutta sisältä voi löytää myös aarteita.
...ai että kun voi puhua kaunopuheisesti graafiseen suunnitteluun käytettävästä ohjelmasta.

Tänään meillä on viime viikon business expon debriefing, mikä tarkoittaa sitä, että Chris tulee tänne! Jee! Kun ihminen on mielenkiintoinen, mä haluan vaan olla samassa huoneessa sen kanssa. Se riittää.
Kaikkein parastahan on se, että Sam soi mulle ja Joelle vapaapäivän 26.pvä, jolloin me mennään osallistumaan Chrisin yhden päivän NLP-kurssille! Voitte vaan arvata, kuinka innolla mä sitä odotan.

20.11. torstai

Tää viikko on edennyt aika nopeasti kaiken kaikkiaan. Pientä univajetta on tällä hetkellä ilmassa, ihan omasta syystä kylläkin – maanantain viettäminen venähti vähän niinkun pikkutunneille asti hyvässä seurassa, enkä sitten maanantain olekaan nukkunut niin paljon kuin yleensä. Suurin synneistäni tällä hetkellä on ehdottomasti torkuttaminen. Mitä tapahtuikaan Sarlotalle, joka repi itsensä sängystä heti herätyskellon ensimmäisten pirahdusten aikana? Luulen, että on pakko tehdä niin, kun Sandra on ehdottanut: laita se herätyskello jonnekin, jonne et yllä sängystä käsin.
Mutta kyllä syytän sänkyänikin! On se sen verran mukava kokonaisuus että. Varmasti tulen kaipaamaan sen kokoa koti-Suomen pikkusängyssäni.

Koti-Suomesta tuli mieleen, Ellinoora sitä jo vähän kyselikin kun vähän juteltiin tässä parin päivän sisällä, että onko ikävä jo iskenyt. Olen ollut erityisen positiivisena ja hyvässä mielentilassa koko tämän ajan Englannissa, enkä ole paljoa uhrannut ajatuksia Suomeen tai että miten siellä menee. Ne perheenjäsenet ja ystävät, joiden hommia on tullu seurattua ja joille on tullu juteltua, kuuluu aika pitkälle tosi läheisesti omaan elämään muutenkin, ja se kontakti, mitä on ollu, on riittäny. Anjaa nyt ehkä kaikista eniten on ollu ikävä, kun muutenkin sen näkeminen ei oo ollu helpointa nyt kun ei asuta enää yhdessä, mutta muuten kaikki on kyllä ollu jees enkä oo ajatellu paljon mikä kotona odottaa.
Nyt sitten tällä viikolla, ehkä siitäkin syystä että Bobby kävi kylässä, oon kotia jo jonkin verran alkanut kaipaamaankin. Ei sitä tietenkään täällä ulkomailla ole samalla tavalla yhteydessä omiin perheenjäseniin ja ystäviin – täysin eri asia on kokea jotakin kaverin kanssa kuin kuulla siitä myöhemmin samaiselta kaverilta. Asun Suomessa samassa asunnossa siskoni kanssa ja samassa kerrostalossa äitini ja pikkuveljeni kanssa, joten oma pieni perheyhteisö on ajatuksissa kyllä päivä päivältä enemmän.
Tavallaan ajatukset pyörii nyt siis sitä rataa että joo, kotiin on kiva palata, sitten kun sen aika on. Vielä ei tartte, mutta hyvä, että sekin päivä odottaa. Joulun lähestymisestä nousee mulle kanssa aina kaihoisa fiilis, ja kaihoon mulla yhdistyy aina kaipuu niiden ihmisten luokse, joista niin kovasti välitän ja joiden tiedän välittävän myös musta.
Syväluotaavaa tekstiä näin torstaina, non?

Töissä tällä hetkellä ollut paljon kivaa tekemistä – joulukorttia asiakkaalle alkuviikosta, ja nyt sitten eilen aloitin uutta hommaa. Smallporate tarjoaa muiden asioiden lomassa myös webbisivujen hostausta ja erilaisia sähköpostipaketteja, ja siihenhän ne tarvitsee oman lehtisensä mainostamaan ja kertomaan palveluistansa. Sam sano mulle, että sen pitäis olla aika selkeä eikä kenties niin graafisen suunnittelun ylevöittämisteos (eli vielä tiukemmin siis keep it simple, stupid!). Sain Samilta yhden esimerkin siitä, minkälainen kokonaisuus vois olla, ja sen jälkeen käytin hieman aikaa tutkimaan näitä kolmitaitteisia lehtisiä ja etsin lisää inspistä.
Oon huomannut, että vaikka kuinka mulla on piirtopöytää ja hienoja digitaalisia ohjelmia, joilla piirtää, mä palaan itse aina takaisin paperiin. Oli se sitten muistiinpanojen kanssa tai suunnitellessa ihan vaan esimerkiksi tällasia lehtisiä, mä tarvitsen paperia ja kynän – kynä voi olla mitä vaan, vaikka kuulakärkikynä (mitä täällä töissä eniten käytänkin). En tiedä mitä se musta sitten kertoo sen kummemmin, kineettinen opiskelija, vai miten nää erilaiset tavat oikeen nimettiin? Mä oon vähän arkaillut tätä puolta itessäni, koska, noh, jos nykyihmisellä kerta on kaikki nämä laitteet, miksi ei nykyihminen niitä sitten käyttäis? Nyt kuitenkin annan itselleni armoa ja ymmärrän, että jos haluan pyrkiä parhaaseen tulokseeni, se tarkoittaa sitä, että tunnistan ne työkalut/välineet, joiden kautta siihen pääsen. Paperi sattuu puhuttelemaan mua ja sen kanssa saan parasta aikaiseksi, joten se olkoon sitten välineeni parempaan lopputulokseen.

Oon ollu oikeestaan tosi tyytyväinen siihen suunnittelutyöhön, mitä oon täällä saanu aikaseksi – ja tuntuu, että opin kanssa koko ajan, graafisesta suunnittelusta erityisesti mutta myös Illustratorin paholaisesta. Katson kuitenkin koko ajan eteenpäin – on paljon sellaista, mistä voisin oppia lisää, ja mistä haluan oppia lisää. Myös kummastakin pomostani seuraan koko ajan niitä piirteitä, jotka saa mut miettimään miten hienoja ihmisiä ja yritystyyppejä ne on. Sam on virallinen ja sillä on langat selkeesti käsissään – silti sillä on pilke silmäkulmassa ja se osaa ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun tosi näppärästi. Mietin paljon, minkälainen se on läheisten ystävien kanssa. Ekstroverttina kuitenkin se jaksaa olla ihmisten kanssa, mutta sillä on välillä sellasia hetkiä mitkä saa mut miettimään, että mitä sen päässä liikkuu. Siinä on vähän sellasta miespuolista Sandra-auraa – jotain mystistä ja kamalan kiinnostavaa. Lewis on taas erilainen, vaikka on niissä yhdistäviä piirteitä. Se on todella lämminhenkinen ja intensiivinenkin tarpeen tullen, todella rento ja rauhallinen. Sen takia sitä onkin hauska seurata kun se innostuu jostain. Luulen, että siinä yhdistyy se, että kun ihminen tietää paljon, siitä tulee tietyllä tavalla magneettinen, ja ihmiset haluaa jutella sen kanssa ja on kiinnostuneita sen mielipiteistä. Lewis tekee asioista vaivattoman näkösiä – Sam puskee läpi vaivatta.
Mielenkiintoinen yhdistelmä.
(sitten on totta kai myös Joe ja minä, mutta Joe on hömelö ja minä oon minä, että ei siitä sitten sen enempää.)

Viikko 43, 20.10.-26.10.

23.10. torstai

Smallporate on yrityksenä tosi paljon mukana kaikessa paikallisessa toiminnassa, ja useaan otteeseen sitä kuulee, että tyypit on siellä tai tuolla jossain aamuisessa tapahtumassa, yms. Joka toinen torstai, jos muistan oikein, kokoontuu Plymouth Networking breakfast, mikä on samanlainen tapahtuma kuin mihin Janet Almondilta vei mut tyyliin heti toisena viikkonani. Ainut ero on se, että kyseessä on Plymouthin Aquariumissa järjestettävä tilaisuus, joten ei tarvinnut mennä niin sanotusti merta edemmäs kalaan! Sam ehdotti, (tai no, pikemminkin sanoi, että mä vien sut sinne, ja minähän tulen vikisten perässä :D) että mä tulisin sen mukaan sinne, että se olis hyvää kokemusta ja että pääsisin sitten sielläkin vaihteeksi puhumaan ääneen kaikille (kääks!). Sovittiin sitten niin, joten aikainen herätys oli vaihteeksi odottamassa. Samin kyydissä tuli myös yksi sen tutuista, ja olin tosi innoissani loppujen lopuksi koko aamiaisesta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun menin Plymouthin kuuluun National Marine Aquariumiin, ja odotin kamalasti näkeväni kaikenlaisia mereneläviä ja että syötäisiin siellä meduusatankkien vierellä, tai jotain yhtä James Bond-maista. Hieman petyin, kun sitten mentiin vaan rappusia ylös suoraan ylimpään kerrokseen ja siellä oli ihan kahvila-alueelle katettu meiän pöytä. Mut hieman lievitti se, että iki-ihana Chris oli siellä kanssa! Että musta välillä tuntuukin hömelöltä kun voin kiintyä niin nopeasti ihmisiin, sitä välillä kokee olevansa joku koiranpentu kun on niin innoissaan siitä, että joku, joka on tosi karismaattinen puhuja, on paikalla ja tietää sun nimen ja vaikuttaa vielä siltä ettei sitä nyt ainakaan haittaa, että pyörit sen jaloissa. Ja vaikka se aamiaispaikka nyt ei ollutkaan niin tunnelmallinen joidenkin fisutankkien puuttuessa, oli näkymä Plymouthin lahdelle kyllä aika silmiä hivelevä. Oli ollu niin vankka sumukin ja kaikkea, mutta merelle näkyi tosi hyvin.

Aamiaisella oli aika paljon porukkaa, ainakin verrattuna siihen aikaisempaan aamiaiseen, jonka vietin Janetin seurassa. Aika pitkälle kaikki oli mulle täysin tuttuja naamoja, jos ei nyt sitten Chrisiä laskettu sieltä. Taas vankkaa englantilaisbrekua naamaan ja siitä esittelykierrokselle. Sam oli aikasemmin suunnitellu mun kanssa että mä rupeen puhuu ihmisille suomea ja Sam sitten ”kääntää” sen ihmisille. Oli hauska nähdä, kuinka pöllämystyneen näköisiä ihmiset oli, kun rupesin lärpättämään suomeksi, ja Janet, joka sattui olemaan ekaa kertaa paikalla, virnuili pöydän kulmapaikalla aika leveästi. Sam sitten parin ”käännöksen” jälkeen sano et ”Fuck it, I don't really know how to speak Finnish and she's got excellent English, so. Go on, Lodi.” jonka jälkeen sitten käänsin saman tien englanniksi ja esittelin itseni ja Smallporaten lyhyesti. Sam siihen sitten lisäsi pari sanaa ja puhui sitten sen puolesta, että ihmiset ottais vastaan työharjoittelijoita, joita Janetin kautta esimerkiksi voi sitten pyytää ja tiedustella. Tosi nätisti puhui musta ja tuli hyvä fiilis, minkä lisäks vielä Chriskin lisäs omat kommenttinsa soppaan ja sit tuli jo sellanen ”okei okei kyl mäki teitä ja siis tosi paljon, mennään eteenpäin tai mä oon kohta yhtä punanen kun tomaatti!”-olo. Mutta oli kivaa, kauhee vaan kun tuntee aina jännityksen kasvavan aina just ennen omaa vuoroaan, sitä mun on jollain tavalla käsiteltävä. Aina jälkeenpäin hurjan helpottunu olo kun on saanu puhuttua.
Muuten tilaisuus oli tosi samantyyppinen kuin aikaisempi breku, jolle osallistuin, joten oli ihan mukava olla läsnä. Tällasista messuista ja muista virallisuuksista tulee tosi helposti mieleen oma isäni, joka on tosi fiini ja fiksu ammattilainen, jonka messuista oon saanu kuulla aika pienestä pitäen jo.

Kaikkea sitä kokee kun ikää karttuu ja uusia kokemuksia napsii plakkariinsa :)

Viikko 45, 3.11.-9.11

Olen auttamatta jäänyt jälkeen blogin kirjoittamisessa, joten otan kiinni viikon kerrallaan. Päivittelen näitä samaan aikaan, kun saan kirjoitettua lisää.

9.11. sunnuntai

Tänään juhlitaan Suomessa isänpäivää. Jännä juttu, mutta näin ei ole Englannissa – täällä tämä sunnuntai on omistettu kokonaan Remembrance Sundaylle, päivälle, joka Iso-Britanniassa on ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivä, vaikka nykyisin päivästä on muodostunut kaikkien veteraanien ja kaatuneitten muistopäivä. Päivä on aivan erityinen, ja näin ulkomaalaisen silmin aika ainutlaatuinenkin. Meillä ehkä pyhäinpäivä, veteraanien/kaatuneitten päivä ja ihan oma itsenäisyyspäivämme voisivat yhdessä olla jollakin tapaa rinnastettavissa siihen skaalaan, miten täällä on Remembrance Sundayhin valmistauduttu. Suomeksi päivää kutsutaan myös Unikkokukan päiväksi, sillä unikot ovat Remembrance Sundayn symboli. Kukan merkitys juontaa juurensa erään John Maccraen, kenttälääkärin ja everstiluutnantin, kirjoittamaan kuuluisaan runoon, In Flanders Fields.

» In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.

We are the dead. Short days ago
We lived, felt dawn, saw sunset glow,
Loved, and were loved, and now we lie
In Flanders fields.
Take up our quarrel with the foe:
To you from failing hands we throw
The torch; be yours to hold it high.
If ye break faith with us who die
We shall not sleep, though poppies grow
In Flanders fields.»

Aloin jo pari viikkoa sitten kiinnittämään huomiota siihen, että ihmiset kulkivat paperinen unikonkukka rintapielessään kaupungilla, jopa joitain autoja joiden puskuriin oli kiinnitetty unikonkukkia. Kun kyselin aiheesta ympärilläni olevilta natiiveilta, sain tietää, että kyseessä on Remembrance Sundayn tapa. Mitä lähemmäs tätä sunnuntaita ollaan tultu, sitä enemmän punaisia unikonkukkia on ilmestynyt katukuvaan, tulipa Lewiskin töihin punaisen kukan kanssa. Olin kuullut juttuja, että Remembrance Sundayna on tapahtumaa Hoella, eittämättä Plymouthin kauneimmalla paikalla, ja kun Sophie kutsui mut naamakirjan tapahtumaan sunnuntaille, olin et miksipä ei!
Tänään siis heräsin aivan liian aikaisin viikonlopulle, mutta mieltä lämmitti se, että ulkona oli kirkastumassa todella kaunis päivä, joten juhlallisuuksia ei siis tarvitsisi seurata sateessa (vaikka kun kyseessä on englantilainen sää, sitä ei koskaan voi sanoa varmasti, milloin auringonpaiste yhtäkkiä muuttuu raekuuroksi...). Lähdettiin kolmen poppoossa, minä, Sophie ja Tom, ja mentiin bussilla keskustaan. Jo bussissa yli puolella oli unikkokukat rinnuksissaan, ja sitä jäi vähän miettimään, että kuinka paljon pitäisi itse osallistua toisen maan juhlallisuuksiin? Tai että, no, ensimmäisen maailmansodan loppupuolellahan oma rakas Suomi vasta itsenäistyi, ja toisen maailmansodan aikaan meikäläiset sijoittuu häviäjien puolelle... Näitä ja muitakin ajatuksia pyöri päässä, vaikka loppujen lopuksi sitten päädyin siihen, että eihän mua mikään estä muistamasta kaikkia niitä kaatuneita, jotka antoi henkensä oman maansa puolustamiseen. Ajattelin Suomea ja lähestyvää itsenäisyyspäivää – tämä vuosi on erityinen kaikkien muisteluiden osalta, koska mm. ensimmäisen maailmansodan lopusta tulee täyteen 100 vuotta tänä vuonna. Mikä on sekin ihan älytön ajatus! 100 vuotta kun ensimmäinen maailmansota loppui?! Sata vuotta, vasta? Voi ihminen, miksi olet niin julma ja ahne.

Paikalle saavuttiin sitten noin kahtakymmentä minuuttia yli kymmenen, kun juhlallisuuksien määrä oli alkaa puoli yhdeltätoista. The Hoella on valtaisa muistomerkki toisen maailmansodan kaatuneiden muistoksi, ja sen ympärille oli kerääntynyt vähintään sadoittain ihmisiä. Itse muistomerkki oli eristetty, sillä armeijan ja laivaston palveluksessa olevia ihmisiä oli siellä tiukasti asennossa ja johtavat miehet omilla paikoillaan. Joku kävi välillä tarkastamassa että rivit oli varmasti suorassa ja hatut kunnolla yms. Tuli vähän samanlainen fiilis kun mun kaksosen valojen anto-tilaisuudessa – vaikka kyseenomainen tapahtuma tapahtui ihan Suomessa ja sellasessa -20 asteen pakkasessa. Samalla tavalla kuitenkin siellä paria alkoi heikottaa se rivissä seisominen, ja seurasin aika tarkasti kun siellä eräskin nuori mies koko ajan päätyi polvistumaan, jotta olisi pärjännyt taas seistä hetken aikaa. Yhden nuoren naisen sitten ihan lääkintävastaavat joutu sitten viemään pyörätuolilla pois, sen jalat oli ihan lukossa ja se näytti siltä, että se olis pyörtyny minä hetkenä hyvänsä.

Puolelta alkoi sitten itse virallinen tilaisuus. Siellä ensin kerrattiin, miksi tätä päivää vietetään, ja seurattiin, kun sotilasparaati marssi paikalle. Itse en marssista paljoa nähnyt ennen kuin vasta sitten, kun marssijoiden sotilasosuus pääsi muistomerkille asti – marssissa on mukana usein myös koululaisia, ja tällä kertaa siellä oli noin viidestä eri ala-asteesta lapsia, mutta niistä en olis tienny jos ei alun kuulutus olis niin kertonut. Marssijoista tietty osa kerääntyi omaan rykelmäänsä, ja paikalle kannettiin valmiiksi seppeleet jokaiselle varuskunnalle annettavaksi muistomerkille. Paikalle kerääntyi lisää silmäätekeviä, kunnes sitten kello yhdeltätoista kahden minuutin hiljaisuuden merkiksi pamauttivat yhden tykinlaukauksen viereisestä Royal Citadelista, 1600-luvulta säilyneestä, eittämättä koko Britannian hienoimmasta linnoituksesta.
- Täytyy myöntää, että vaikka päivä oli mulle vieras, totta kai sen merkitys kosketti tosi voimakkaasti. Kun tykin ääni kajahti, suljin silmät ja säikähdinkin sitä tunnekuohun määrää, jota tunsin ittessäni sillä hetkellä. Ajattelin vaan sitä, miten kamalaa on varmasti ollut se, että kuulee tota ääntä jatkuvasti, ja miltä se on mahtanut tuntua niistä ihmisitä, jotka aikanaan the Hoellakin ovat seisseet ja katsoneet lähestyviä armadoja. Fiilis oli todella hurja. Kun tykki pamahti toisen kerran, piti kyllä pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmasta, enkä ollut ainoa. En usko, että siinä joukossa kellään oli kuivat silmät sen jälkeen.

Vaikka olen kokenut, että Englannissa ei uskonto/uskonnollisuus ole kamalan korostettuja, tai sillä tavalla yhtä näkyvillä kun mitä koen, että se on Suomessa, oli tilaisuuteen tullut jopa neljä pastoria eri kuppikunnista – mm. Exeterin piispa ja Plymouthin roomalais-katolilaisen kirkon piispa. Tämä siis maassa, jossa duunikaverini vastasi kysyttäessä, että onko hän katolilainen: ”Ei, mä olen englantilainen.” ...long story, mutta kyseinen henkilö myös kuvitteli, että katolilaisuuden voi nähdä omasta kämmenestään.
En oikeesti valehtele.
Mutta tapahtumassa oli tosiaan tosi paljon uskonnollisuutta läsnä, mitä en ollenkaan ollut odottanut – laulettiin mm. yhteinen hymni ja lausuttiin ääneen Isä Meidän. Oli muuten hassua lausua se siellä väen paljoudessa suomeksi, koska suomenkielessä sitä nyt sattuu olemaan hieman pitempiä sanoja, niin aika hyvin sai kiirehtiä, että pysy englantilaisten perässä. Tajusin vasta myöhemmin, että perhana, osaanhan mä sen englanniksikin, kun Taizéessa sitä on tultu ns. ”laulettua”. No, oh well.
- Sophie kertoi, että ihmiset oli kattonu kummissaan kun olin lausunu rukouksen suomeksi. Ite en ollu huomannu mitään!

Kokonaisuudessaan tilaisuus oli tosi taianomainen. Sää oli upea ja aurinkoinen, ja suunnattomia kumpupilviä (mun lemppareita!) oli kaikkialla. Lisäksi, ilman sadetta, me saatiin myös todella kaunis sateenkaari tilaisuuden loppupäässä. Joo, oli tosi hengellinen fiilis. Nautin kovasti. Nyt unikonkukalla on mulle muutakin merkitystä kun vaan Marimekko!