Preparing for the Business Show

Päivityksiä ei tällä viikolla sen kummemmin ole vielä nähty, koska hulinaa ja vilskettä on riittänyt oikein olan takaa! Smallporate omistaa Intrinity Business Events-nimisen yrityksen, joka toimii nimensä mukaisesti järjestäjänä erilaisille yritysluontoisille tapahtumille – tällä viikolla järjestettiin kuudes peräkkäinen St. Mellion Business Show, jossa Smallporate toimi yhteistyökumppanina Intrinity Business Eventsin muodossa. St. Mellion on (uteluitteni mukaan) Lounais-Englannin suurin golf- ja rentoutumisreservaatti, (eli omien ajatusteni mukaisesti suunnaton porvaripesä) jossa tapahtuma järjestettiin. Paikka sijaitsee Cornwallissa, ja miljöö on siis aivan mieletön – silmänkantamattomiin kumpuilevia viherikköjä, vanhoja, kiemuraisia puita ja näinpä jäniksenkin!
Jäin useaksi hetkeksi myös miettimään, että puhuukohan englantilainen västäräkki eri kieltä kuin suomalainen vastine – että onko niiden viserryksessä jotain eroa?
- Jo viime viikolla oli kiirehdittävä flyereiden ja pull-uppien designien kanssa, koska paino ei pysty ihmeisiin – duunien on oltava siellä tarpeeksi ajoissa tai sitten ei valmista tule ennen kuin on liian myöhäistä. Silti vielä maanantaina yksi asiakkaista, samassa talossa työskentelevä (itse asiassa koko talon omistava) Richard tuli esittämään muutoksia niihin duuneihin, mitä oltiin tehty, mikä sai mussa aikaseksi vähän sellasia, ”öh... Juuu, siis kyllähän mä mielelläni teen, mutta mutta, valmiinako sä odotat tätä sitten keskiviikkona...?” Tietenkään mitään en sanonut ääneen, ilmoitin vaan Samille (jolla oli synttärit maanantaina! Vaaka, niinkun mun isäkin!), joka vietti vapaapäivää, että tällanen tilanne edessä, että mitä tehdään. Tein sitten nopealla aikataululla pull-upin siihen kuntoon, että pystyin lähettämään sen Samille korjauksia varten, ja Sam sai sitten lähettää valmiin kokonaisuuden painoon.

Tiistaina oli valmistelujen osalta totta kai hektisin päivä, koska kyseessä oli päivä ennen itse h-hetkeä. Mulla oli koko päivän sellanen innostunut värinä päällä, koska halusin kauheesti TEHDÄ, ja MENNÄ, ja ja ja! Olin valmis alottamaan kaikkien lahjakassien pakkauksen ja roudauksen ja ihan kaiken, mut Sam istutti mut tuoliin ja laitto tekemään ihan niinkun niitä töitä mitä mun vähän niinkun pitäiskin tehdä. Olin surullinen :C
- Totta kai kun tällaisten tohottajien kanssa tekee töitä, sitä saa huomata että miten monta rautaa sitä onkin tulessa samaan aikaan. Sam ja Lewis oli ostanu uudet huonekalut, jotka totta kai tuli sitten saman päivänä kun loput printitkin, jotka laitettaisiin meidän standille ja lahjakasseihin. Smallporatelle kaikenlaisia hommia tekevä Gaz, karhunkokoinen mies, oli täällä niitä uusia huonekaluja laittamassa ja maalaamassa seiniä valkoiseksi. Koska miksi ei?! Kyllähän nyt yhtenä päivänä on aikaa maalata seinää, kasata huonekalut, tehdä päivän työt, järjestää kaikki materiaali valmiiksi lahjakasseille ja pakate ne, käydä St. Mellionissa paikan päällä asettamassa kaikki kuntoon huomista varten, syödä ja juoda jossain välissä ja kulkea kaikki nämä välimatkat... Jostain kumman syystä se silti toimi! Musta jopa tuntui että päivä vaikutti aluksi ihan hirmuisen hitaalta (mihin toki saattoi vaikuttaa se, että itselläni ei ollut yhtään motivaatiota tehdä niitä töitä, joita mun piti tehdä, koska _ jännitys _ !). Gaz maalaili seinää ja sitä mä välillä jäin toljottamaan pitkäksikin aikaa, kun olisin sitäkin ehkä tehnyt mieluummin kuin niitä omia duuneja (tiedän, oon ihan kamala, mutta kun! Halusin olla osallinen siihen päivään!). Koko ajan Joekin sano sitä, ettei oikeen tuntunut ihan siltä että olis ollu kiire. Vähän hölmöiltiin ja oli muutenkin rauhattoman hyväntuulinen fiilis. Lewis mm. rullas mut ulos toimistosta (koska mä vein sen tuolin – mut hei, se oli kivempi kun mun! Ja nyt se on mun. Woo!) ja sitten sain hatukseni hienon pahvilaatikon. Jee!

Kyllä se siitä sitten vauhdittui pikkuhiljaa, niin kuin on tapana. Pull-uppien ja muiden printtien olis pitäny tulla painosta jo aamuyhdeksän maissa, mutta aamulla vaan osa löysi tiensä perille ja Sam soitteli ja viestitteli pitkin päivää, että missä ne loput oikeen viipy - varsinkin, kun tilaukseen totta kai kuului myös asiakkaiden pull-uppeja. Vihdoin viimein ne löysi sitten tiensä toimistolle, ja huhhuh – kyllä on kiva kattoa, kun oma kädenjälki näkyy oikein toteutettuna. Mä toivon, etten koskaan kyllästyisi siihen jännityksen tunteeseen, kun joku avaa laatikon, jossa tiedät olevan sun tekemiä juttuja, tai että jos joku rullaa auki isoa julistetta, tai ihan mitä tahansa, kun tiedät että se on sun tekemä ja nyt se tulee käyttöön/laitetaan esille. Se on todella huumaava tunne, ja jostain syystä mä aattelen, että se saattais olla lähellä jotain live-esiintymisistä saatavia kiksejä.

Myös viimeiset lahjakasseihin tarkoitetut matskut tuli mukana, ja minä ja Gaz alettiin järjestellä niitä kasoihin, joista olis sitten helpoita napata käteen ja pakata St. Mellionin lahjakasseihin. Gaz on hurjan mukava ja puhelias mies, vaikka onkin suurikokoinen ja sen takia kaiketi uhkaava jonkun mielestä, mutta heti kun sille puhuu, niin tajuaa että kyseessä on tosi ihana ja huumorintajuinen henkilö kyseessä. Sen kanssa oli hauska turista niitä näitä ja pakata lahjakasseja, se oli ihanan motorista ja toistuvaa työtä.
- Ehdittiin siinä jonkin aikaa pakata, kun Sam ja Lewis viimeisteli jotain niiden viime hetken duuneja, ja sit odottikin lähtö! Piti pakata nopeasti kamat kasaan, koska ajattelin meneväni suoraan kotiin sitten järjestelyjen jälkeen. Kannettiin kamat isoon, valkoseen pakuun, ja sit vaan menoks!

Istuin etupenkillä (koska SHOTGUN), ja nautin suurin rinnoin. Viimeks taisin olla pakussa kun muutin Lahdesta takaisin Helsinkiin ja istuin Samuelin ja iskän kanssa kaikki mun tavarat pakuun sullottuna. Muutenkin ajelu on musta niin ihanaa, kaipaan sitä kamalasti, pitkiä matkoja muihin paikkoihin, joten olin ihan täpinöissäni. Illan pimentämä Plymouth ja matka Cornwallin puolelle oli niin ihana, oli upeeta nähdä Lounais-Englannin tapaan ylös korkealle rinteelle asti nouseva kaupunkimaisema, kaikki ne pienet valot ikkunoissa ja merituulen tuoksu. Ah! Kuljettiin yli Tamar Bridgen, joka sillassa olevien suurten lukujen mukaan on tehty vuonna 1961, ja siinä oli kyllä näky!

Mulle tuli fiilis Englannin versiosta San Franciscon kuuluisasta sillasta, vaikka Sam siinä vähän naureskelikin et jos ei nyt kumminkaan ihan niin iso silta oo kuitenkaan kyseessä. Upeat maisemat kyllä sieltä oli, niin siistin näköinen ettei mitän rajaa. Olin innoissani kuin koiranpentu!
- St. Mellionista en paljoa nähnyt kun itse paikan päälle päästiin, ilta oli laskenut todella raskaan pimeyden kaikkialle, joten valoja vaan näkyi, valoja kaikkialla. Sen kuitenkin hahmotin että suhteellisen iso rakennus oli kyseessä, ja sit ruvettiinkin roudaamaan kamat sisälle. Paikkana heti kun astuttiin sisään mulle tuli vielä voimakkaammin porvaripesä mieleen, koska kokolattiamatto, siisteissä puvussa seilaavat työntekijät, viimeisen tunnin golffaajat (miten ne muka pystyy mihinkään pimeellä?) yms yms. Sali, missä business show pidettiin, oli suurehko, ja sinne oli jo useat pystyttäneet omat standinsa, mutta oli meidän kanssa samaan aikaan ja meidän jälkeenkin vielä niitä ihmisiä, jotka pystytti pull-uppinsa ja muut bannerinsa. Meidän ei onneksi ollu tarvinnu huolehtia pöydistä ja muusta, St. Mellion oli hoitanu sen puolen, joten ylimääräistä ei tarvinnu tehä. Homma alko näyttään kaiken kaikkiaan aika pirun hienolta ja päätettiin mennä syömään.

St. Mellion oli järjestänyt illallisen kaikille näytteillepanijoille (exhibitioners, hankala sana kääntää mun mielestä), mutta loppujen lopuksi meitä oli siellä yhdeksän kaiken kaikkiaan. No, keskustelu pysy hyvin kasassa ja oli kiva tutustua muihin pienemmällä porukalla! Tuli henkilökohtaisempi ote niihin ihmisiin, minkä takia niitä sitten tervehti vähän leveemmällä hymyllä seuraavana aamuna.
- Ruoka oli paikan päällä aivan älyttömän hyvää – vedin ensin ankka terriiniä pääruoaksi ja sitten ensimmäisen, ihka aidon englantilaisen fish 'n chipsini! Kyseessä oli VAL-TA-VA annos, vaihteeksi, koska englantilaiset varmaan varastoi talven varalle kun aina on lautaset täynnä ruokaa, huhhuh. Oli ihan hirmu hyvää, ja taas tuli sellainen vyörymisfiilis kokonaisuudessaan (= eli kun tuntuu että jonkun pitäis asettaa rullat mun alle ja lähtee kärräämään). 

Gaz pääsikin sitten paikalle siinä vaiheessa kun oltiin viimeistelemässä (se oli tehnyt pienen lenkin toisaalle omien juttujen takia) ja nappas Joen kyytiinsä kun lähdettiin, samalla kun minä, Lewis ja Sam pakattiin ittemme takasin pakuun. Oltiin juteltu että tuun vielä toimistolle jeesimään (kello oli ehkä, mitä, kymmenen illalla tässä vaiheessa?), mut sit aloin pahasti haukotella ja nuokkua autossa Lewisin naureskellessa vierestä, ja Sam teki mun puolesta sitten päätöksen että se heittää mut kotiin, eikä vie mua toimistolle nukkumaan.
- Voi jumankekka että englantilaiset osaa huristella! Sam ajo mun mielestä ihan päättömän lujaa, ja mä kun luulin että se oli ollu vaan Lewisin osa-aluetta (joka ikinen kerta kun mä oon ollu sen kyydissä, se on vähintään kerran iskeny jarrut pohjaan), mut nyt mua vähän huolettaa että se keski-eurooppalainen ajotyyli, josta kaikki aina puhuu, ylettyis oikeestaan Englantiin saakka. Tiet on Cornwallissa aivan hemmetin pimeitä, siellä ei oo lainkaan tienvarsilla katulamppuja, vaan tienvarressa on pieniä heijastimia, jotka kertoo tien muodon. Jos ei olis väsyttäny niin paljon niin olis saattanu pelottaakin vähän, mut matkan aikana se ehkä vähän vaan hermostuneesti nauratti. Sam ajo vielä tiettyä tietä pitkin, jotta päästiin Tamar Bridgen yli Cornwallista tullessa sillan pienelle osalle, joka on ihan sillan sivuun rakennettu uloke, jota pitkin voi kulkea. Jumankekka näytti hienolta, vähän taas hermostuneesti nauroin siinä vaiheessa mutta olipahan sitten nähty sekin osa sillasta!

Kun Sam ja Lewis sitten heitti mut himaan, mä sainkin kuulla, että Lewis olisi tulossa hakemaan mut jo klo 6:45 taikka klo 7:00, eikä klo 7.30 niin kuin mä olin aluksi luullut. Mä en todellakaan halunnut ajatella sitä siinä vaiheessa iltaa, mutta laitoin saman tien herätyksen, koska en todellakaan halunnu herätä siihen, että Lewis soittaa mulle et miksen mä vastaa ovikelloon... Iik.
- Olin laittanu Sophielle aikasemmin viestiä, josko sillä olis punasta kynsilakkaa, koska halusin vetää henkeen ja vereen asti tän Smallporate-imagon, ja onneksi sillä oli! Sen verran myöhestä kellonajasta oli kuitenkin kysymys että Sophie oli jo nukkumassa kun mä tulin, koska raasu herää kuudelta pitkälti joka päivä. Ihana kun on, se oli silti laittanu mulle kynsilakan esille, jotta saatoin sitten siinä illan hämärissä lakata kynsiä samaan aikaan kun Joe ja Mike katto Avatar: The Last Airbenderiä. Kun Mike kävi läpi Netflixiä, se sattu pysähtymään Iron Skyn kohdalle ja oli et vittu tää on hyvä leffa, ja mä sanoin sille heti et SUOMALAINEN! Se ei aluks uskonu mua, mut selitin asian ja sen, että hommaa on kuvattu myös meidän koulussa, joten ihan turha väittää vastaan. Kun sit lipsautin et en itse asiassa ollu nähny sitä ite, Mike laitto sen pyörimään. Vähän siis ilta venähti siitä mitä piti, mut pakko oli lähteä kesken leffan nukkumaan, kun väsytti niin hirveen paljon, joten kimpsut ja kampsut megeen ja sänkyyn, please!

Olin ajatellut herääväni keskiviikko-aamuna siinä suloiseen viiskolkyt kellonaikaan, mutta en ollutkaan muuttanut eilistä herätystä sen jälkeen, kun Lewis korjasi aikataulua. Sen sijaan heräsin 6.10 ja olin aivan 100% varma, että jollakin tapaa myöhästyisin ja homma menisi ihan pipariksi. No, ei se mennyt, sain itseni ylös ja kamat kasaan hyvissä ajoin, ehdin jutella Bobbyn kanssa skypessä ihan rauhassa ja kello oli jo 7:22, kun vihdoin viimein Lewis ilmestyi oven taakse (tai no, ei itse asiassa ilmestynyt, kun se meni pari ovea harhaan mun talosta...). Napattiin Joe messiin ja ajeltiin sit St. Mellionille pienessä ruuhkassa, mutta saavuttiin silti paikalle siinä kymmentä vaille kahdeksan. Lewis hoputti mut ja Joen saman tien aamiaiselle kun se itse katos parkkeeraamaan autoa ja ties mitä.
- Aamiainen oli nimellä Networking Breakfast, ja tarjolla oli aivan kaikkea mitä englantilaiseen aamiaiseen kuuluukin. Joen vinkkauksella löysin pöydän, jossa Sam jo istui, ja istuin alas syömään pekonia, munia ja tomaattia (en pysty tähän raskaaseen aamiaiseen, mitä englantilaiset harrastaa!). Paljon en itse kuitenkaan muille puhunut, koska salin edessä pidettiin esitys jos toinenkin. Power Pointin puolesta homma olis saanut loppua jo ensimmäiseen diaan, ja itselle teki hankalaa keskittyä niin aikaisin aamulla pitkiin puheisiin yritystoiminnasta ja yhteistyöstä, jota Plymouthilaiset järjestöt tarjoavat. Väsytti kovasti mutta purin hammasta, etten haukottelisi, ja toivoin vaan, että homma menisi nopeasti ohi. Oli siellä mielenkiintoistakin juttua, esiin tuli paikallispolitiikka, mikä kiinnosti kyllä, koska musta on hauska vainuta näitä alavireitä englantilaisten ajatuksissa ja asennoitumisessa.

Sit päästiinkin itse standille, ja oli hurjan kutkuttavaa nähdä itsensä siellä kaikkien muiden yritysihmisten seassa aivan yhtä fiininä. Oloa kohotti erityisesti Samin lainaama Smallporate paita sekä totta kai kaulassa killuva ”Exhibitionist” tägi! Tuli sellainen olo, että sitä oli tosiaan siellä töissä, ja ei hemmetti, ihmiset voi tulla multa kysymään asioita! Huomasin kyllä, että kaikilla muilla naisilla oli jonkinlaiset korkokengät, kun mä marssin menemään mun maihareilla... Hehe. Varmaan oli mun jalat päivän jälkeen muuten paremmassa kunnossa kun niillä!

- Meidän ständin vieressä oli CMP Coaching and Training, yhden miehen yritys, joka kehittää muun muassa kommunikointitaitoja. Hommaa vetää eteenpäin ihan älyttömän hurmaava ja valovoimainen Chris, jonka kanssa jutellen olisin ihan helposti ja enemmän kuin mielelläni viettänyt koko päivän. Olin kuullu Chrisistä aikasemmin, kun Sam ja Lewis kerto ihan ensimmäisinä päivinä, että Chris oli mm. tehnyt niiden kanssa Myers-Briggsin testin(!!!), joten oli tosi hauska päästä keskustelemaan sen kanssa ihan yleisestikin. Siinä sivussa Sam sitten sano, että hänen mielestään olis todella hyvä idea, jos mä menisin yhdeksältä alkavaan speed networkingiin – tapahtumassa on siis sellainen idea, että ihmiset istuu vastakkain toisiaan, ja kummallakin on minuutti aikaa kertoa omasta yrityksestään ja siitä, mitä ne tekee. Vähän siis niinkun mainostaa omaa itseään. Aluksi tuli sellanen peura ajovaloissa-fiilis ja sanoin heti et miks minä. Pienen juttelun jälkeen ja Chrisin rohkaisusta olin et okei, no, kenties mä sitten pystyn siihen. Mulle tulee tosi helposti omasta mielestäni sellanen instant no-reaktio, että sanon heti ei, en suostu johonkin, kunnes saan hieman varmuutta asiasta ja joku on sillee ”no mut sähän olisit just hyvä siihen”, joku puolittainen kehu mikä saa mut hyvilleni ja sit oonki sanomassa JOO kaikkeen. Lewis vähän sitten preppas mua ja napattuani mukaani Smallporate vihkosia ja hengähdettyäni syvään, lähdin päätä pahkaa menoon mukaan.
Jouduin totta kai siihen riviin, joka liikkui jokaisen kaksiminuuttisen jälkeen, koska hö, eihän hommaa pidä liian helpoksi tehdä. Kaiketi sitä kanssa ei ehdi niin hermostumaan siihen istuskeluunkaan, kun saa vähän liikkua ja vaihtaa paikkaa. Vähän sääliksi kävi sitä miestä joka istui mun vasemmalla puolella, jonka kylkeä tökin kyynärpään voimin ja puoliksi taisin potkiakin aina välillä, jotta liikkuisi eteenpäin, kun Chris, joka hommaa ohjasti, oli puhaltanut pilliinsä vaihdon merkiksi (pyysin kylläkin anteeksi mahdollisimman ystävällisesti jälkeenpäin...). Oli ihan jees puhua ihmisille Smallporatesta, sali oli vaan niin kamalan meluisa 44(?) ihmisen papattaessa menemään lyhyen ajan aikana. Välillä tajusin, että en jaksanut edes keskittyä siihen, mitä toinen sanoi, koska ei sitä oikeen kuullut, varsinkaan kun jotkut ei edes nojannu eteenpäin, että niiden puheesti olis saanu enemmän selvää. Tuli sellanen fiilis että haluutko että kampean sun syliin ja kiljun korvaan, vai kiinnostaako yhtään? Sitä kanssa välillä herää siihen että kaiketi mä suhteellisen hyvin puhun englantia kun tuollaisestakin selvisin ilman että änkytin tai mitään muuta. Jälkeenpäin oli tosi hyvä fiilis, varsinkin kun olin saanut yhden erityisen kiinnostuneen henkilön sitten lupautumaan käymään meidän standilla juttelemassa ja muuta. Tuli taas virallinen ja tärkeä olo, ja sellainen kohottaa kyllä kovasti itsetuntoa.
Sivuhuomautuksena – täällä Englannissa on erityisen voimakkaasti tajunnut, että ihmisiä kiinnostaa kovasti tatuointi, joka on niiden kielellä kirjotettu. Näkyvin tatuoinneistani voisi nähdä kenties kaikkein provosoivimpana (oikean käsivarren sisäpuolella oleva teksti ”Do what you love and fuck the rest”), ja täällä olen ollut siitä todella itsetietoinen koko ajan. Koska käytin speed networkinginkin aikana lyhythihaista Smallporate-paitaa, oli teksti koko ajan kaikkien nähtävillä, ja kaksi ihmistä tarttui aiheeseen – toinen oli mies, joka tunsi Samin ja Lewisin jostain, ja naureskeli tatuoinnille hyvillään. Pelastin kanssa varmaan pisteitä sillä, että sanoin nokkelasti ”-- and cause I love marketing, I work for Smallporate!” ja siitäkö mies innostui ehdottomaan, että Smallporaten pitäisi ottaa koko homma iskulauseekseen. Toinen, joka kiinnitti tatuointiin huomiota, oli nuorehko naishenkilö, joka tekstin uteliaana luettuaan naurahti hermostuneena ja meni selkeesti hämilleen sisällöstä. Sain senkin tilanteen kuitenkin pienellä huumorilla laukeamaan, joten ei siitä sen kummempaa. Myöhemmin standilla eräs mies kyseli tatuoinnistani ja uteli, oliko mulla niitä lisääkin – selkeästi siinä oli sellainen pieni alavire, joka antoi ymmärtää, ettei kyseinen henkilö kauheasti tatuoinneista välittänyt, mutta omasta mielestäni osasin perustella päätökseni niiden hankkimisesta hyvin, ja sain miehenkin ymmärtämään omat ajatukseni aiheesta. Elävästi kuitenkin tulin miettineeksi iskää, joka aikanaan mm. kysyi, että haluanko oikeasti sanan ”fuck” käsivarteeni. Näin virallisen tilaisuuden jälkeen voin sanoa yhtä varmemmin, että kyllä – en kadu tekoani. Minun iho, minun säännöt, minun vastuu.

Lewisin äiti oli leiponut meidän standille muffinseja (mua nauratti ihan kauheesti, aattelin vaan että joo ei kyl mun äiti :D), mikä piristi vieläkin enemmän meidän standia, mut yleisesti oon sitä mieltä että kyllä meillä oli kenties se kaikkein virallisimman ja fiksuimman näkönen kokonaisuus menossa. Oli hauska jutella ihmisille, tapasinpa yhden Charlotte-nimisen tytönkin, joka tarjosi valokuvaustaitojaan, turisin lisää Chrisin kanssa ja hommailin kaikkea tarpeellista. Lounaaksi nappasin tonnikala-paninin, joka olikin sitten huomattavasti siistimmän näköinen kokonaisuus kuin kuvittelin (ideoin enemmänkin jostain muoviin kääritystä pienestä lounaasta, mutta joo ei sitten! Ei haittaa!).

Sain istuskella suhteellisen rauhassa, mitä nyt Sam ja Lewis hääräsi ympärillä kun olivat vähän esitelmöimässä paikan päällä (voi Lewisia kun se ei kauheen mielellään ota lavaa ittelleen vaikka se onkin super hyvä puhumaan ihmisten kanssa). Sitä seurasi taas standilla auttamista ja muuta hoitamista, kiersin ite muitten standeja ja jäin juttelemaan niille asiakkaille, joille olin viime viikolla suunnitellut standit. Oli hauska sosialisoida siellä ja jutella englantia, mä oon tavannu täällä Englannissa kaiken kaikkiaan vaan kaks ihmistä, jotka on tunnistanu mun puheessa aksentin ja saman tien kysyneet, mistä mä tuun, mutta useimmat vaikuttaa olevan sitä mieltä, että englantilainen mikä englantilainen, mikä on musta totta kai se kaikkein kivoin juttu. Sitä välillä itekin hämmästelee kieltä ja sitä miten se toimii, miten just mä ymmärrän näitä muita mut ne ei vaan millään ymmärrä mua. (hauskuutin itseäni maanantaina puhumalla pelkkää suomea hyvän osan tunnista, Joe ja Lewis ihmetteli ja tuijotti ja Lewis yritti ihan kuunnellakin mua, mut sano jälkeenpäin et ei hän tunnista edes suomen eri sävyjä, mikä tekee ymmärtämisestä vielä hankalampaa.)
- Olin speed networkingissa tavannu miehen, joka esitteli itsensä mm. hypnoterapeutiksi, josta olin järjettömän innoissani ja puhuin siitä Chrisille, joka sano, että hän voi järjestää meidät keskustelemaan kahestaan aiheesta jonnekin. Kyseessä oli Duncan-niminen mies, joka otti mut mukaansa omalle lounastauolleen, ja selitti mulle, miten hypnoterapia toimii, mihin ja miten sillä vaikutetaan, ja miten se oli ite aikanaan hyötyny siitä niin, että oli ite päättäny lähteä alalle. Sillä oli aikamoinen elämänkertomus takanaan, ja sen kanssa oli tosi kiinnostavaa jutella. Puhuttiin keskenämme vajaa tunti, mikä vierähti tosi nopeesti, kun esitin kaikenlaisia kysymyksiä ja ajantaju vaan katos. Chrisin kanssa oli tavallaan helppo jatkaa sitten samantyylisiä asioita, ja kokonaisuudessaan mä vaan mietin, että tunnen henkilön jos toisenkin, joka voisi hyötyä niin NLP:stä, jota Chris harjoittaa, kuin sitten myös hypnoterapiasta, joka oli Duncanin alaa.

Ennen kuin sitä oikeen tajusikaan, homma oli vähän niinkun ohi. Hups keikkaa, mitä hemmettiä? Melkeinpä kaikilla oli standeillaan jonkinlainen arvonta, jos jätti käyntikorttinsa standilla olevaan kippoon – meillä, ylläri ylläri, oli Finlandia vodkapullo! Kun Sam kuulutti viimisen kerran, että nyt ne käyntikortit tänne jos haluutte suomalaista vodkaa, ihmisiä alkoikin kerääntyä yllättävän paljon ja arvonta suoritettiin sitten hyvässä hengessä. Itse asiassa yksi niistä miehistä, jotka oli ollu paikalla tiistai-illan illallisella, voitti pullon, joten hyvillä mielin saatoin antaa väkijuomat parempiin käsiin.
Standin purkamisessa ei kauaa kestänyt, pakattiin kamat kasaan ja tuttu roudaus edes takaisin pakulle ja takaisin saliin lisää kamoja hakemaan hoitui melkeinpä jo ihan itsestään, ilman sen kummempia miettimättä. Oltiin viimeisten joukossa tavaroittemme kanssa, mikä kaiketi oli ihan odotettuakin, kun piti kerätä kasaan itse tapahtumaakin mainostavat pull-upit yms. Kokoonnuttiin sitten Sam, Lewis, minä ja Joe Chrisin kanssa alakerran baariin de-briefingiin ja juotiin lasilliset kun juteltiin vähän tunnelmista ja siitä, mitä olis voitu tehdä paremmin. Kirjotin ylös muistiinpanot fiiliksistä ja ideoista, joita vois kehittää, ja päivä oli siten aika pitkälti pulkassa.

Lewis heitti Joen keskustaan ja mut himaan, ja tuntu ihanalta päästä kotiin ja tietää, että kiire oli ainakin hetkeksi hellittänyt. Ihana päivä.

P.S. Sain just tietää et mun pomo on viemässä mut tänne seuraavan viikon tiistaina: http://www.adrenalinquarry.co.uk/zip-wire-activities-cornwall/
...Mä kirjotan mun testamentin sitten ennen tiistaita.