Valmistautuminen Business Showhun

There hasn't been a lot of updates around this week, because there's been so much to do and lot to attend to! Smallporate owns a company called Intrinity Business Events, which, as you can guess from the name, works as a host to all kinds of different business based events - this week it was the sixth annyal St. Mellion Business Show, where Smallporate works in a partnership in form of Intrinity Business Events. St. Mellion is (according to my inquiries) the biggest golf- and leasure resort in South-West England (aka a poshnest, in according to my own words), where the event was held. The place is situated in Cornwall, and the scenery is just incredible - green, lush hills, old, twisted trees, and I even saw a rabbit!
I was also left wondering for several moments if the english wagtail speaks in a different language compared to the finnish one - like, if there might be a difference to the way they sing?
- Already last week we had to hurry up with the design of flyers and pull-ups, because print can't do miracles - the work has to be there at a set date or they won't get done until it's too late. Still, one customer came up to me as late as this week's Monday (since we had the show on Wednesday) with some changes to the work that we had done to him, which made me go all, "Uhm... Sure, I mean I'll gladly do it, but uh, are you expecting this to be ready for Wednesday....?" Of course I said nothing aloud, I just told about it to Sam (who had his birthday on Monday! He's libra, like my dad!) who was having his day off that a situation like this had popped up, so what should I do about it. I then fixed the whole pull-up in a fast schedule so that I could send it to Sam for his evaluation, and then Sam sent the finished ensemble to print.

Tuesday was of course the most hectic day considering all the preparation that needs to get done, because it's the day before the d-day. Throughout the day I had these kinds of excited shivers going on, because I really wanted to DO THINGS and GO PLACES, and and and! I was ready to start filling all the goodie bags and carrying stuff from place a to place b and all of it, but Sam sat me onto a chair and made me do the work that I was actually supposed to do. I was sad :C
- Of course when you're working with these kinds of busypants, you get to truly notice how many things they're up to at the same time. Sam and Lewis have bought new furniture for the office, and of course they arrived at the same day as the rest of the print stuff that was to be put on our stand and to the goodiebags. Gaz, a man the size of a bear, who does a bit of this and that for Smallporate, was here to fix up the new furniture and to paint our walls a pure white colour. Because why not?! Naturally you're able to have the time to paint a wall, set-up furniture, finish a day's work, prepare all the material ready for the goodie bags and fill them, go to St. Mellion's to fix the venue for tomorrow, eat and drink at some point and actually travel between the office and St. Mellion, all in one day... But for some odd reason it still worked! I even thought that the start of the day was incredibly slow (which might of course been affected by the fact that I was so unmotivated to do the work that I had been given, because _excitement_!). Gaz was painting the wall and I ended up staring at his work from time to time, cause I would've wanted to do that too even more than my own work (I know, I'm awful, but but! I wanted to be a part of that day!). Joe was on about all day how it didn't feel like they were in a hurry. We had a little fun and laughs and overall it was as if all of us were on a restless but goofy moods. Lewis, among other things, rolled me out of the office (because I took his chair - but hey, it was nicer than mine! And now it is mine. Woo!) and I gained a fine hat in the shape of a box. Yay!

Things picked up finally from there, as they have a tendency to. The pull-ups and the prints were supposed to be delivered already in the morning, around 9 o'clock, but only a few of them found their way to the office and Sam was calling and messaging after them all through the day - especially when it included pullups for our customers as well. Finally they found their way to the office, and phew - I just so enjoy seeing my own handiwork presented in its final form. I wish that I'll never outgrow the feeling of utter excitement and wonder that fills me when someone opens a box which contains stuff that I've done, or if someone is rolling open a big poster I've made, or just about anything, when you know it's made by you and now it will be put to use. It's a very intoxicating feeling, and for some reason I think that it might be close to the kind of kicks live performers receive from standing in front of the audience.

Also the final materials for the goodiebags came with the delivery, and so me and Gaz started organizing all the papers to their individual piles, from where they'd then easily be packed into the St. Mellion goodiebags. Gaz is extremely nice and talkative person, despite his big size which might make him look threatening to some, but as soon as you talk to him, you realise what a great and humorous human being he actually is. It was nice to chit-chat with him while packing the goodiebags, it was enjoyable motoric and repetetive work.
- We were able to pack a while as Sam and Lewis where finishing up their last minute work stuff and then was the time for departure! Had to get my stuff together immediately, because I though of going straight home from St. Mellion's. We carried all that we needed to a big, white van and then we just went on our way!

I sat on the front seat (because SHOTGUN) and I enjoyed it thoroughly. I think the last time I was in a van was when I was moving from Lahti to Helsinki and I was sitting with Samuel and dad with all my belongings stuffed into the back. Overall I just love driving around so much, I miss it so much, long trips to other places, so I was really feeling it on the road. Plymouth and the travel to Cornwall in the darkness that the evening had settled onto us was absolutely lovely, it was wonderful seeing the city rise onto a hillside in a typical South-West english way, all the small light in the windows and the smell of sea air. Ah! We went through the Tamar Bridge, which according to the big numbers on it was built in 1961, and damn, was it a sight or what!

I got the idea of the English version of the famous San Francisco bridge, even if it amused Sam and he told me that it really wasn't all that big or special in the long run. It still held a wonderful view, everything looked so cool. I was as excited as a puppy!
- I didn't see a lot of St. Mellion when we arrived, the evening had settled a very heavy darkness everywhere, so we could only see lights, lights everywhere. I did manage to make out the great size of the building though, and then we were already busy carrying the stuff inside. As a place, as soon as we walked inside, I got an even stronger vibe of poshnest, due to the fitted carpet, employees brushing by in their smart suites, last hour golfers (how on earth would they see anything in the darkness?) etc. etc. The hall where the business show was to be held, was quite big, and many exhibitioners had already gotten their stands up, but there were a few people with us at the same time, and a few even after us who put their banners up and fixed their pullups. Luckily we didn't need to take care of any setting up the tables kind of stuff, since that was St. Mellion's responsibility. Overall our stand started to look like a proper business show stand and thus utterly majestic, so we decided to go grab a bite.

St. Mellion had organized tea (...dinner) for all the exhibitioners, but in the end there was only nine of us there. Well, at least the conversation was easy enough to handle and it was nice to get to know people in a smaller group! You felt a more personal touch to the people involved, which is why you then greeted them with a slightly wider smile the next morning.
- The food was absolutely fantastic - for the appetizer I chose duck terrine and for my main course I chose my very first, officially english fish 'n' chips! The whole thing was HU-GE, for a change, cause I guess the english are storing food for the long winter or something... Phew. It was divine though, and again I felt like a landslide (= a feeling that could be fixed by fitting some wheels under me and someone to push me around).

Gaz arrived to the venue around the time when we were finishing with everything (he had been going to a detour to fix some of his own things) and he snatched Joe with him when we left, while me, Lewis and Sam packed ourselves back into the van. We had been talking about the fact that I'd come back to the office to help with filling the goodiebags (the time was maybe, what, around ten in the evening at that time?), but I was on the verge of falling asleep in the van while Lewis was laughing at me and Sam made the decision for me to just drop me off home and not to take me with them to the office, cause I'd prolly just fall asleep.
- My goodness gracious how the natives drive in this country! In my opinion Sam was driving just incredibly fast, and here I had thought that it was only Lewis' forté (every single time Iäve been in his car, he's slammed the breaks in at least once), but now I'm kinda worried that the irresponsible mid-european style of driving that everyone is talking about would actually stretch all over to England. The roads in Cornwall are stupidly dark, they have no lampposts whatsoever there to light the way, only reflectors on the side of the road to mark the individual lanes and their shapes. If I hadn't been so tired I might've been a little bit uncomfortable, but during the travel it mostly made me nervously giggle about it. Sam took a special route back, so that we could cross the Tamar Bridge on our way back from Cornwall on a path that's been built on the side of the bridge. Damn it looked fine, but again some nervous laughter was involved - but at least I've seen that part of the bridge and the view it offers!

When Sam and Lewis took me home, I found out that Lewis was going to be coming to pick me up already between 6:45 and 7:00, and not at 7:30 like I had originally thought. I definitely didn't want to be thinking about it at that time of the night, but I did fix my alarm instantly, cause I didn't want to wake up to Lewis calling me why I wasn't answering the doorbell... eek.
- Earlier I had messaged Sophie if she possibly had any red nailpolish on her, cause I wanted the full Smallporate-look from head to toe - and luckily, she had some! The time was late enough for her to be in bed though by the time I arrived, since the poor thing has to wake up at six practically every day. Still, being the wonderful person that she is, she had placed the nail polish on a place where I could find it, so I could paint my nails at the wee hours of the evening at the same time as Joe and Mike were watching Avatar: The last Airbender. When Mike was going through Netflix, he stopped on Iron Sky and happened to comment on how great of a movie it is, and I instantly went DAT IS FINNISH! I don't think he believed me at first, but I explained the whole thing and pointed out the fact that my school had been a part of it, so there was no reason to argue. When I slipped that I hadn't actually seen the movie myself, Mike put it on. So the evening kind of stretched from its original schedule, but I had to leave in the middle of the movie, cause I was so dead tired, so I packed my stuff and dove unto my bed, thank you very much!

I was thinking of waking up on the sweet, sensible 5:30 o'clock on wednesday morning, but apparently I hadn't realised to change my alarm after Lewis had updated our timetables. Instead I woke up at 6.10 and I was 100% certain that I would somehow be late and everything would go to hell. Well, it didn't, I got myself up and everything prepared, I had time to have a chat with Bobby on skype and the time was already 7:22 when Lewis finally appeared behind my door (or well, he didn't actually, since he went a couple of doors too far from mine...). Joe got in for the ride as well and we drove to St. Mellion in a little morning traffic, but we arrived at the venue at around ten to eight. Lewish rushed me and Joe to go to breakfast immediately while he himself disappeared to park the car and whatnot.
- The breakfast was called Networking Breakfast, and everything that you could imagine belonging into an english breakfast was served. With Joe's hint I found the table were Sam was already seated, and sat down with some bacon, eggs and tomatoes (I just cannot do this heavy breakfast that the english are all about!). I didn't get to talk a lot to others, since there were people having a few presentations at the front of the room. It looked like Power Point could've quit everything short and sweet to the first dia, and I find it hard to focus on long speeches about businesses and co-operation offered by Plymouthian organisations so early in the morning. I was really tired but I was biting my teeth together so that I wouldn't yawn, and I kept wishing that the whole thing would pass quickly enough. There were some interesting things as well though, such as local politics, which peaked my curiosity, since I enjoy sensing the atmosphere in the english mindset and thoughts.

After the breakfast we got to go to the stand, and I was super excited about seeing myself in the middle of all the other businesspeople and just as fancy as they were. My mood was particularly high because of the Smallporate shirt that Sam loaned to me and of course the "Exhibitionist" tag hanging from my neck! I really felt like I was actually at work in there, and that damn, these people could actually come to me to ask about things! I did notice that all the other women were wearing some kind of high heels, when I was marching away in my army boots... Hehe. I'm pretty sure tht my feet were in better shape than theirs at the end of the day!

- Next to our stand there was CMP Coaching and Training, a one man company, which focuses, for example, in leadership skills and management development. The whole thing is led by an incredibly charming and luminous Chris, who I could've easily and more than willingly spend the whole day with talking about all kinds of subjects. I had heard about Chris before, when Sam and Lewis had told me on my very first days that Chris had among other things done the Myers-Briggs test(!!!), so it was really fun to get to chat with him overall. On the side Sam then said that it would be really good idea if I'd take part on the speed networking starting at nine o'clock - the whole idea of it is to people to sit opposite each other and each has a minute to themselves to explain what their company is about and what they do. Kind of like self-advertising/marketing. At first I was feeling kind of deer-in-the-headlights and immediately asked why me. After a little chat and some encouragement from Chris I was like okay, well, perhaps I'm capable of that. Personally I think I almost instinctively say "no" at first to everything, that I won't agree and I don't like this or that, before I get more comfortable with the idea and someone's like "But you'd be perfect for it!", some kind of a half assed compliment which makes me feel good about myself and after that I'm agreeing and saying YES TO ALL. Lewis prepped me a little and after I had snatched some Smallporate-brochures and taken a deep breath, I jumped in head first.
Of course I was part of that line which had to move after every two minutes, because pfft, you can't make the whole thing too easy. I guess it was better though, not having the time to get nervous at the sitting around thing when you're allowed to move a little and change seats. I felt a bit sorry for the man who was sitting next to me, who I kept poking with my elbows and gave a few kicks to so that he'd move forward when Chris, who was the ceremonial master of the whole thing, blew on his whistle (I did apologize to him afterwards tho, as kindly and nicely as I could...). It was pretty alright talking to people about Smallporate, the whole hall was just so loud as 44(?) people kept talking to each other at the same time. At points I realized that I wasn't even focusing on what the other person was telling me, especially when some people didn't even lean forward so that they'd be heard better. I was like, you want me to climb on your lap and scream to your ear, or are you interested at all? Also one of the facts that I realised was that I guess I speak adequate english since I could go through with something like that without stuttering and all. Afterwards I felt super good about myself, especially since I had gotten one particularly interested person to promise to come visit our stand and everything. Again I felt official and important, and that definitely gets your self-confidence soaring.
As a sidenote - here in England I've realized how much people are interested in a tattoo, which is written in their language. The tattoo which is the easiest to spot on my skin is possibly also the most provocative one (inside my right arm there's a text "Do what you love and fuck the rest"), and here I've been really self-conscious about it all the time. Because I was wearing a short-sleeved Smallporate shirt through out the speed networking, the tattoo was constantly visible, and two people caught onto it - the other was a guy, who knew Sam and Lewis from somewhere, and was chuckling at the tattoo, amused. I think I saved a lot of points by being cheeky and saying "--- and cause I love marketing, I work for Smallporate!" and that's when the guy got the enthusiastic idea of making it the slogan for Smallporate. The other person who commented on the tattoo was a young-ish woman, who after obvious curiosity had read the text let out a nervous laugh and was clearly awkward afterwards. I got the situation to open up with a little humour tossed in though, so that was that. Later at the Smallporate stand a man asked me about my tattoo and wondered if I had any more - he obviously had the kind of an undertone that made me think that he didn't particularly appreciate tattoos overall, but in my opinion I was able to explain my decision on getting them well enough, and I got the man to understand my thoughts about the subject. I did happen to have a livid flashback about my dad though, who back in the day asked for example if I was really thinking clearly if I'd tattoo the word "fuck" in my arm. After this kind of an official event I can say with even more clarity that yes - I don't regret my tattoo at all. My skin, my rules, my responsibility.

Lewis' mom had made cupcakes for our stand (I felt like laughing so much, I was just thinking that not my mom, lol :D), which cheered up our stand even more, but overall I think that we had the most official and smartest looking stand in the whole business show. It was fun to talk to people, I even met a girl named Charlotte, who offered her photography skills, chatted a bit more with Chris and did all sorts of useful things. For lunch I had tuna panini, which looked a lot more fine dining than I had though at first (I was picturing a bread wrapped in plastic, but fine, whatever! I don't mind!).

I was able to sit around in relative peace, what with Sam and Lewis buzzing around with stuff since they were having a talk/seminar thingy at the spot (poor Lewis, he doesn't really like taking the stage to himself no matter how good he is talking to people overall). After that it was more helping at the stand and taking care of other stuff, I went around the venue to look at the other stands and I talked with the people who I had been designing their stands last week. It was fun to socialize and speak english, I've met practically two people overall here in England who have recognized an accent from my way of speaking and immediately asked where I'm from, but most seem to be thinking that I'm english, which of course for me is the most fun. You sometimes find yourself amazed at language and how it works, how it's me who understands all these people but none of them will simply not understand me. (I was having a lot of fun on monday by talking strictly finnish for a good part of an hour, Joe and Lewis were wondering and staring at me and Lewis tried to proper listen to me, but he commented on it afterwards how he can't recognize the different tones of finnish, which makes understanding it even more difficult.)
- I had met a man in speednetworking, who introduced himself as a hypnotherapist, which I was thrilled to the bones and talked about it to Chris, who said that he could arrange us to talk about the subject somewhere together. It was a man named Duncan, who took me with him to his lunch break and explained to me how hypnotherapy works, what and how it influences people and how much it had benefitted him in the past, so much in fact that he decided to become a hypnotherapist himself. He had quite a lifestory behind him, and it was super interesting talking to him. We spoke together for about an hour, which passed so fast as I was asking all sorts of questions and my sense of time just disappeared. It was easy enough to continue on similar topics with Christ, and overall I just kept thinking how I know a person or two, easily, who could benefit from both NLP, which Chris does, as well as hypnotherapy, which is Duncan's forté.

Before I really realized it, the whole thing was over. Oopsidaisies, what on earth? Practically everyone was having a sort of a raffle in their stands, and you could enter by dropping your business card to a bowl in the stand - we, surprise surprise, had a bottle of Finlandia vodka as our prize! When Sam called out for the final time that if you want to enter for a chance to win some finnish vodka, suddenly people started piling up in dozens and the raffle was finished in good spirits. It was actually one of the men who were with us at the dinner on tuesday-evening who won the bottle, so I allowed the liquor to go to better hands with an easy mind.
Taking down the stand and packing everything didn't take long, and the familiar carrying stuff from the venue to the van and back was done practically in no time at all without much thought to it. We were one of the last people with our things, which I guess was to be expected, since we had to collect all the pull-ups of the business show itself as well. We then gathered together with Sam, Lewis, me and Joe with Chris to the downstairs bar for a debrief, and had a drink while talking about the event and what could've been better etc. I wrote down the notes about everyone's thoughts and the ideas that needed to be looked into, and that made the day practically finished.

Lewis took Joe to the city centre and took me home, and it was lovely to get inside the house and know that at least for a moment, the rush had passed. A lovely day.

P.S. I just find out that my boss is taking us here on next tuesday: http://www.adrenalinquarry.co.uk/zip-wire-activities-cornwall/
...I'll be finishing my will before tuesday then.

Preparing for the Business Show

Päivityksiä ei tällä viikolla sen kummemmin ole vielä nähty, koska hulinaa ja vilskettä on riittänyt oikein olan takaa! Smallporate omistaa Intrinity Business Events-nimisen yrityksen, joka toimii nimensä mukaisesti järjestäjänä erilaisille yritysluontoisille tapahtumille – tällä viikolla järjestettiin kuudes peräkkäinen St. Mellion Business Show, jossa Smallporate toimi yhteistyökumppanina Intrinity Business Eventsin muodossa. St. Mellion on (uteluitteni mukaan) Lounais-Englannin suurin golf- ja rentoutumisreservaatti, (eli omien ajatusteni mukaisesti suunnaton porvaripesä) jossa tapahtuma järjestettiin. Paikka sijaitsee Cornwallissa, ja miljöö on siis aivan mieletön – silmänkantamattomiin kumpuilevia viherikköjä, vanhoja, kiemuraisia puita ja näinpä jäniksenkin!
Jäin useaksi hetkeksi myös miettimään, että puhuukohan englantilainen västäräkki eri kieltä kuin suomalainen vastine – että onko niiden viserryksessä jotain eroa?
- Jo viime viikolla oli kiirehdittävä flyereiden ja pull-uppien designien kanssa, koska paino ei pysty ihmeisiin – duunien on oltava siellä tarpeeksi ajoissa tai sitten ei valmista tule ennen kuin on liian myöhäistä. Silti vielä maanantaina yksi asiakkaista, samassa talossa työskentelevä (itse asiassa koko talon omistava) Richard tuli esittämään muutoksia niihin duuneihin, mitä oltiin tehty, mikä sai mussa aikaseksi vähän sellasia, ”öh... Juuu, siis kyllähän mä mielelläni teen, mutta mutta, valmiinako sä odotat tätä sitten keskiviikkona...?” Tietenkään mitään en sanonut ääneen, ilmoitin vaan Samille (jolla oli synttärit maanantaina! Vaaka, niinkun mun isäkin!), joka vietti vapaapäivää, että tällanen tilanne edessä, että mitä tehdään. Tein sitten nopealla aikataululla pull-upin siihen kuntoon, että pystyin lähettämään sen Samille korjauksia varten, ja Sam sai sitten lähettää valmiin kokonaisuuden painoon.

Tiistaina oli valmistelujen osalta totta kai hektisin päivä, koska kyseessä oli päivä ennen itse h-hetkeä. Mulla oli koko päivän sellanen innostunut värinä päällä, koska halusin kauheesti TEHDÄ, ja MENNÄ, ja ja ja! Olin valmis alottamaan kaikkien lahjakassien pakkauksen ja roudauksen ja ihan kaiken, mut Sam istutti mut tuoliin ja laitto tekemään ihan niinkun niitä töitä mitä mun vähän niinkun pitäiskin tehdä. Olin surullinen :C
- Totta kai kun tällaisten tohottajien kanssa tekee töitä, sitä saa huomata että miten monta rautaa sitä onkin tulessa samaan aikaan. Sam ja Lewis oli ostanu uudet huonekalut, jotka totta kai tuli sitten saman päivänä kun loput printitkin, jotka laitettaisiin meidän standille ja lahjakasseihin. Smallporatelle kaikenlaisia hommia tekevä Gaz, karhunkokoinen mies, oli täällä niitä uusia huonekaluja laittamassa ja maalaamassa seiniä valkoiseksi. Koska miksi ei?! Kyllähän nyt yhtenä päivänä on aikaa maalata seinää, kasata huonekalut, tehdä päivän työt, järjestää kaikki materiaali valmiiksi lahjakasseille ja pakate ne, käydä St. Mellionissa paikan päällä asettamassa kaikki kuntoon huomista varten, syödä ja juoda jossain välissä ja kulkea kaikki nämä välimatkat... Jostain kumman syystä se silti toimi! Musta jopa tuntui että päivä vaikutti aluksi ihan hirmuisen hitaalta (mihin toki saattoi vaikuttaa se, että itselläni ei ollut yhtään motivaatiota tehdä niitä töitä, joita mun piti tehdä, koska _ jännitys _ !). Gaz maalaili seinää ja sitä mä välillä jäin toljottamaan pitkäksikin aikaa, kun olisin sitäkin ehkä tehnyt mieluummin kuin niitä omia duuneja (tiedän, oon ihan kamala, mutta kun! Halusin olla osallinen siihen päivään!). Koko ajan Joekin sano sitä, ettei oikeen tuntunut ihan siltä että olis ollu kiire. Vähän hölmöiltiin ja oli muutenkin rauhattoman hyväntuulinen fiilis. Lewis mm. rullas mut ulos toimistosta (koska mä vein sen tuolin – mut hei, se oli kivempi kun mun! Ja nyt se on mun. Woo!) ja sitten sain hatukseni hienon pahvilaatikon. Jee!

Kyllä se siitä sitten vauhdittui pikkuhiljaa, niin kuin on tapana. Pull-uppien ja muiden printtien olis pitäny tulla painosta jo aamuyhdeksän maissa, mutta aamulla vaan osa löysi tiensä perille ja Sam soitteli ja viestitteli pitkin päivää, että missä ne loput oikeen viipy - varsinkin, kun tilaukseen totta kai kuului myös asiakkaiden pull-uppeja. Vihdoin viimein ne löysi sitten tiensä toimistolle, ja huhhuh – kyllä on kiva kattoa, kun oma kädenjälki näkyy oikein toteutettuna. Mä toivon, etten koskaan kyllästyisi siihen jännityksen tunteeseen, kun joku avaa laatikon, jossa tiedät olevan sun tekemiä juttuja, tai että jos joku rullaa auki isoa julistetta, tai ihan mitä tahansa, kun tiedät että se on sun tekemä ja nyt se tulee käyttöön/laitetaan esille. Se on todella huumaava tunne, ja jostain syystä mä aattelen, että se saattais olla lähellä jotain live-esiintymisistä saatavia kiksejä.

Myös viimeiset lahjakasseihin tarkoitetut matskut tuli mukana, ja minä ja Gaz alettiin järjestellä niitä kasoihin, joista olis sitten helpoita napata käteen ja pakata St. Mellionin lahjakasseihin. Gaz on hurjan mukava ja puhelias mies, vaikka onkin suurikokoinen ja sen takia kaiketi uhkaava jonkun mielestä, mutta heti kun sille puhuu, niin tajuaa että kyseessä on tosi ihana ja huumorintajuinen henkilö kyseessä. Sen kanssa oli hauska turista niitä näitä ja pakata lahjakasseja, se oli ihanan motorista ja toistuvaa työtä.
- Ehdittiin siinä jonkin aikaa pakata, kun Sam ja Lewis viimeisteli jotain niiden viime hetken duuneja, ja sit odottikin lähtö! Piti pakata nopeasti kamat kasaan, koska ajattelin meneväni suoraan kotiin sitten järjestelyjen jälkeen. Kannettiin kamat isoon, valkoseen pakuun, ja sit vaan menoks!

Istuin etupenkillä (koska SHOTGUN), ja nautin suurin rinnoin. Viimeks taisin olla pakussa kun muutin Lahdesta takaisin Helsinkiin ja istuin Samuelin ja iskän kanssa kaikki mun tavarat pakuun sullottuna. Muutenkin ajelu on musta niin ihanaa, kaipaan sitä kamalasti, pitkiä matkoja muihin paikkoihin, joten olin ihan täpinöissäni. Illan pimentämä Plymouth ja matka Cornwallin puolelle oli niin ihana, oli upeeta nähdä Lounais-Englannin tapaan ylös korkealle rinteelle asti nouseva kaupunkimaisema, kaikki ne pienet valot ikkunoissa ja merituulen tuoksu. Ah! Kuljettiin yli Tamar Bridgen, joka sillassa olevien suurten lukujen mukaan on tehty vuonna 1961, ja siinä oli kyllä näky!

Mulle tuli fiilis Englannin versiosta San Franciscon kuuluisasta sillasta, vaikka Sam siinä vähän naureskelikin et jos ei nyt kumminkaan ihan niin iso silta oo kuitenkaan kyseessä. Upeat maisemat kyllä sieltä oli, niin siistin näköinen ettei mitän rajaa. Olin innoissani kuin koiranpentu!
- St. Mellionista en paljoa nähnyt kun itse paikan päälle päästiin, ilta oli laskenut todella raskaan pimeyden kaikkialle, joten valoja vaan näkyi, valoja kaikkialla. Sen kuitenkin hahmotin että suhteellisen iso rakennus oli kyseessä, ja sit ruvettiinkin roudaamaan kamat sisälle. Paikkana heti kun astuttiin sisään mulle tuli vielä voimakkaammin porvaripesä mieleen, koska kokolattiamatto, siisteissä puvussa seilaavat työntekijät, viimeisen tunnin golffaajat (miten ne muka pystyy mihinkään pimeellä?) yms yms. Sali, missä business show pidettiin, oli suurehko, ja sinne oli jo useat pystyttäneet omat standinsa, mutta oli meidän kanssa samaan aikaan ja meidän jälkeenkin vielä niitä ihmisiä, jotka pystytti pull-uppinsa ja muut bannerinsa. Meidän ei onneksi ollu tarvinnu huolehtia pöydistä ja muusta, St. Mellion oli hoitanu sen puolen, joten ylimääräistä ei tarvinnu tehä. Homma alko näyttään kaiken kaikkiaan aika pirun hienolta ja päätettiin mennä syömään.

St. Mellion oli järjestänyt illallisen kaikille näytteillepanijoille (exhibitioners, hankala sana kääntää mun mielestä), mutta loppujen lopuksi meitä oli siellä yhdeksän kaiken kaikkiaan. No, keskustelu pysy hyvin kasassa ja oli kiva tutustua muihin pienemmällä porukalla! Tuli henkilökohtaisempi ote niihin ihmisiin, minkä takia niitä sitten tervehti vähän leveemmällä hymyllä seuraavana aamuna.
- Ruoka oli paikan päällä aivan älyttömän hyvää – vedin ensin ankka terriiniä pääruoaksi ja sitten ensimmäisen, ihka aidon englantilaisen fish 'n chipsini! Kyseessä oli VAL-TA-VA annos, vaihteeksi, koska englantilaiset varmaan varastoi talven varalle kun aina on lautaset täynnä ruokaa, huhhuh. Oli ihan hirmu hyvää, ja taas tuli sellainen vyörymisfiilis kokonaisuudessaan (= eli kun tuntuu että jonkun pitäis asettaa rullat mun alle ja lähtee kärräämään). 

Gaz pääsikin sitten paikalle siinä vaiheessa kun oltiin viimeistelemässä (se oli tehnyt pienen lenkin toisaalle omien juttujen takia) ja nappas Joen kyytiinsä kun lähdettiin, samalla kun minä, Lewis ja Sam pakattiin ittemme takasin pakuun. Oltiin juteltu että tuun vielä toimistolle jeesimään (kello oli ehkä, mitä, kymmenen illalla tässä vaiheessa?), mut sit aloin pahasti haukotella ja nuokkua autossa Lewisin naureskellessa vierestä, ja Sam teki mun puolesta sitten päätöksen että se heittää mut kotiin, eikä vie mua toimistolle nukkumaan.
- Voi jumankekka että englantilaiset osaa huristella! Sam ajo mun mielestä ihan päättömän lujaa, ja mä kun luulin että se oli ollu vaan Lewisin osa-aluetta (joka ikinen kerta kun mä oon ollu sen kyydissä, se on vähintään kerran iskeny jarrut pohjaan), mut nyt mua vähän huolettaa että se keski-eurooppalainen ajotyyli, josta kaikki aina puhuu, ylettyis oikeestaan Englantiin saakka. Tiet on Cornwallissa aivan hemmetin pimeitä, siellä ei oo lainkaan tienvarsilla katulamppuja, vaan tienvarressa on pieniä heijastimia, jotka kertoo tien muodon. Jos ei olis väsyttäny niin paljon niin olis saattanu pelottaakin vähän, mut matkan aikana se ehkä vähän vaan hermostuneesti nauratti. Sam ajo vielä tiettyä tietä pitkin, jotta päästiin Tamar Bridgen yli Cornwallista tullessa sillan pienelle osalle, joka on ihan sillan sivuun rakennettu uloke, jota pitkin voi kulkea. Jumankekka näytti hienolta, vähän taas hermostuneesti nauroin siinä vaiheessa mutta olipahan sitten nähty sekin osa sillasta!

Kun Sam ja Lewis sitten heitti mut himaan, mä sainkin kuulla, että Lewis olisi tulossa hakemaan mut jo klo 6:45 taikka klo 7:00, eikä klo 7.30 niin kuin mä olin aluksi luullut. Mä en todellakaan halunnut ajatella sitä siinä vaiheessa iltaa, mutta laitoin saman tien herätyksen, koska en todellakaan halunnu herätä siihen, että Lewis soittaa mulle et miksen mä vastaa ovikelloon... Iik.
- Olin laittanu Sophielle aikasemmin viestiä, josko sillä olis punasta kynsilakkaa, koska halusin vetää henkeen ja vereen asti tän Smallporate-imagon, ja onneksi sillä oli! Sen verran myöhestä kellonajasta oli kuitenkin kysymys että Sophie oli jo nukkumassa kun mä tulin, koska raasu herää kuudelta pitkälti joka päivä. Ihana kun on, se oli silti laittanu mulle kynsilakan esille, jotta saatoin sitten siinä illan hämärissä lakata kynsiä samaan aikaan kun Joe ja Mike katto Avatar: The Last Airbenderiä. Kun Mike kävi läpi Netflixiä, se sattu pysähtymään Iron Skyn kohdalle ja oli et vittu tää on hyvä leffa, ja mä sanoin sille heti et SUOMALAINEN! Se ei aluks uskonu mua, mut selitin asian ja sen, että hommaa on kuvattu myös meidän koulussa, joten ihan turha väittää vastaan. Kun sit lipsautin et en itse asiassa ollu nähny sitä ite, Mike laitto sen pyörimään. Vähän siis ilta venähti siitä mitä piti, mut pakko oli lähteä kesken leffan nukkumaan, kun väsytti niin hirveen paljon, joten kimpsut ja kampsut megeen ja sänkyyn, please!

Olin ajatellut herääväni keskiviikko-aamuna siinä suloiseen viiskolkyt kellonaikaan, mutta en ollutkaan muuttanut eilistä herätystä sen jälkeen, kun Lewis korjasi aikataulua. Sen sijaan heräsin 6.10 ja olin aivan 100% varma, että jollakin tapaa myöhästyisin ja homma menisi ihan pipariksi. No, ei se mennyt, sain itseni ylös ja kamat kasaan hyvissä ajoin, ehdin jutella Bobbyn kanssa skypessä ihan rauhassa ja kello oli jo 7:22, kun vihdoin viimein Lewis ilmestyi oven taakse (tai no, ei itse asiassa ilmestynyt, kun se meni pari ovea harhaan mun talosta...). Napattiin Joe messiin ja ajeltiin sit St. Mellionille pienessä ruuhkassa, mutta saavuttiin silti paikalle siinä kymmentä vaille kahdeksan. Lewis hoputti mut ja Joen saman tien aamiaiselle kun se itse katos parkkeeraamaan autoa ja ties mitä.
- Aamiainen oli nimellä Networking Breakfast, ja tarjolla oli aivan kaikkea mitä englantilaiseen aamiaiseen kuuluukin. Joen vinkkauksella löysin pöydän, jossa Sam jo istui, ja istuin alas syömään pekonia, munia ja tomaattia (en pysty tähän raskaaseen aamiaiseen, mitä englantilaiset harrastaa!). Paljon en itse kuitenkaan muille puhunut, koska salin edessä pidettiin esitys jos toinenkin. Power Pointin puolesta homma olis saanut loppua jo ensimmäiseen diaan, ja itselle teki hankalaa keskittyä niin aikaisin aamulla pitkiin puheisiin yritystoiminnasta ja yhteistyöstä, jota Plymouthilaiset järjestöt tarjoavat. Väsytti kovasti mutta purin hammasta, etten haukottelisi, ja toivoin vaan, että homma menisi nopeasti ohi. Oli siellä mielenkiintoistakin juttua, esiin tuli paikallispolitiikka, mikä kiinnosti kyllä, koska musta on hauska vainuta näitä alavireitä englantilaisten ajatuksissa ja asennoitumisessa.

Sit päästiinkin itse standille, ja oli hurjan kutkuttavaa nähdä itsensä siellä kaikkien muiden yritysihmisten seassa aivan yhtä fiininä. Oloa kohotti erityisesti Samin lainaama Smallporate paita sekä totta kai kaulassa killuva ”Exhibitionist” tägi! Tuli sellainen olo, että sitä oli tosiaan siellä töissä, ja ei hemmetti, ihmiset voi tulla multa kysymään asioita! Huomasin kyllä, että kaikilla muilla naisilla oli jonkinlaiset korkokengät, kun mä marssin menemään mun maihareilla... Hehe. Varmaan oli mun jalat päivän jälkeen muuten paremmassa kunnossa kun niillä!

- Meidän ständin vieressä oli CMP Coaching and Training, yhden miehen yritys, joka kehittää muun muassa kommunikointitaitoja. Hommaa vetää eteenpäin ihan älyttömän hurmaava ja valovoimainen Chris, jonka kanssa jutellen olisin ihan helposti ja enemmän kuin mielelläni viettänyt koko päivän. Olin kuullu Chrisistä aikasemmin, kun Sam ja Lewis kerto ihan ensimmäisinä päivinä, että Chris oli mm. tehnyt niiden kanssa Myers-Briggsin testin(!!!), joten oli tosi hauska päästä keskustelemaan sen kanssa ihan yleisestikin. Siinä sivussa Sam sitten sano, että hänen mielestään olis todella hyvä idea, jos mä menisin yhdeksältä alkavaan speed networkingiin – tapahtumassa on siis sellainen idea, että ihmiset istuu vastakkain toisiaan, ja kummallakin on minuutti aikaa kertoa omasta yrityksestään ja siitä, mitä ne tekee. Vähän siis niinkun mainostaa omaa itseään. Aluksi tuli sellanen peura ajovaloissa-fiilis ja sanoin heti et miks minä. Pienen juttelun jälkeen ja Chrisin rohkaisusta olin et okei, no, kenties mä sitten pystyn siihen. Mulle tulee tosi helposti omasta mielestäni sellanen instant no-reaktio, että sanon heti ei, en suostu johonkin, kunnes saan hieman varmuutta asiasta ja joku on sillee ”no mut sähän olisit just hyvä siihen”, joku puolittainen kehu mikä saa mut hyvilleni ja sit oonki sanomassa JOO kaikkeen. Lewis vähän sitten preppas mua ja napattuani mukaani Smallporate vihkosia ja hengähdettyäni syvään, lähdin päätä pahkaa menoon mukaan.
Jouduin totta kai siihen riviin, joka liikkui jokaisen kaksiminuuttisen jälkeen, koska hö, eihän hommaa pidä liian helpoksi tehdä. Kaiketi sitä kanssa ei ehdi niin hermostumaan siihen istuskeluunkaan, kun saa vähän liikkua ja vaihtaa paikkaa. Vähän sääliksi kävi sitä miestä joka istui mun vasemmalla puolella, jonka kylkeä tökin kyynärpään voimin ja puoliksi taisin potkiakin aina välillä, jotta liikkuisi eteenpäin, kun Chris, joka hommaa ohjasti, oli puhaltanut pilliinsä vaihdon merkiksi (pyysin kylläkin anteeksi mahdollisimman ystävällisesti jälkeenpäin...). Oli ihan jees puhua ihmisille Smallporatesta, sali oli vaan niin kamalan meluisa 44(?) ihmisen papattaessa menemään lyhyen ajan aikana. Välillä tajusin, että en jaksanut edes keskittyä siihen, mitä toinen sanoi, koska ei sitä oikeen kuullut, varsinkaan kun jotkut ei edes nojannu eteenpäin, että niiden puheesti olis saanu enemmän selvää. Tuli sellanen fiilis että haluutko että kampean sun syliin ja kiljun korvaan, vai kiinnostaako yhtään? Sitä kanssa välillä herää siihen että kaiketi mä suhteellisen hyvin puhun englantia kun tuollaisestakin selvisin ilman että änkytin tai mitään muuta. Jälkeenpäin oli tosi hyvä fiilis, varsinkin kun olin saanut yhden erityisen kiinnostuneen henkilön sitten lupautumaan käymään meidän standilla juttelemassa ja muuta. Tuli taas virallinen ja tärkeä olo, ja sellainen kohottaa kyllä kovasti itsetuntoa.
Sivuhuomautuksena – täällä Englannissa on erityisen voimakkaasti tajunnut, että ihmisiä kiinnostaa kovasti tatuointi, joka on niiden kielellä kirjotettu. Näkyvin tatuoinneistani voisi nähdä kenties kaikkein provosoivimpana (oikean käsivarren sisäpuolella oleva teksti ”Do what you love and fuck the rest”), ja täällä olen ollut siitä todella itsetietoinen koko ajan. Koska käytin speed networkinginkin aikana lyhythihaista Smallporate-paitaa, oli teksti koko ajan kaikkien nähtävillä, ja kaksi ihmistä tarttui aiheeseen – toinen oli mies, joka tunsi Samin ja Lewisin jostain, ja naureskeli tatuoinnille hyvillään. Pelastin kanssa varmaan pisteitä sillä, että sanoin nokkelasti ”-- and cause I love marketing, I work for Smallporate!” ja siitäkö mies innostui ehdottomaan, että Smallporaten pitäisi ottaa koko homma iskulauseekseen. Toinen, joka kiinnitti tatuointiin huomiota, oli nuorehko naishenkilö, joka tekstin uteliaana luettuaan naurahti hermostuneena ja meni selkeesti hämilleen sisällöstä. Sain senkin tilanteen kuitenkin pienellä huumorilla laukeamaan, joten ei siitä sen kummempaa. Myöhemmin standilla eräs mies kyseli tatuoinnistani ja uteli, oliko mulla niitä lisääkin – selkeästi siinä oli sellainen pieni alavire, joka antoi ymmärtää, ettei kyseinen henkilö kauheasti tatuoinneista välittänyt, mutta omasta mielestäni osasin perustella päätökseni niiden hankkimisesta hyvin, ja sain miehenkin ymmärtämään omat ajatukseni aiheesta. Elävästi kuitenkin tulin miettineeksi iskää, joka aikanaan mm. kysyi, että haluanko oikeasti sanan ”fuck” käsivarteeni. Näin virallisen tilaisuuden jälkeen voin sanoa yhtä varmemmin, että kyllä – en kadu tekoani. Minun iho, minun säännöt, minun vastuu.

Lewisin äiti oli leiponut meidän standille muffinseja (mua nauratti ihan kauheesti, aattelin vaan että joo ei kyl mun äiti :D), mikä piristi vieläkin enemmän meidän standia, mut yleisesti oon sitä mieltä että kyllä meillä oli kenties se kaikkein virallisimman ja fiksuimman näkönen kokonaisuus menossa. Oli hauska jutella ihmisille, tapasinpa yhden Charlotte-nimisen tytönkin, joka tarjosi valokuvaustaitojaan, turisin lisää Chrisin kanssa ja hommailin kaikkea tarpeellista. Lounaaksi nappasin tonnikala-paninin, joka olikin sitten huomattavasti siistimmän näköinen kokonaisuus kuin kuvittelin (ideoin enemmänkin jostain muoviin kääritystä pienestä lounaasta, mutta joo ei sitten! Ei haittaa!).

Sain istuskella suhteellisen rauhassa, mitä nyt Sam ja Lewis hääräsi ympärillä kun olivat vähän esitelmöimässä paikan päällä (voi Lewisia kun se ei kauheen mielellään ota lavaa ittelleen vaikka se onkin super hyvä puhumaan ihmisten kanssa). Sitä seurasi taas standilla auttamista ja muuta hoitamista, kiersin ite muitten standeja ja jäin juttelemaan niille asiakkaille, joille olin viime viikolla suunnitellut standit. Oli hauska sosialisoida siellä ja jutella englantia, mä oon tavannu täällä Englannissa kaiken kaikkiaan vaan kaks ihmistä, jotka on tunnistanu mun puheessa aksentin ja saman tien kysyneet, mistä mä tuun, mutta useimmat vaikuttaa olevan sitä mieltä, että englantilainen mikä englantilainen, mikä on musta totta kai se kaikkein kivoin juttu. Sitä välillä itekin hämmästelee kieltä ja sitä miten se toimii, miten just mä ymmärrän näitä muita mut ne ei vaan millään ymmärrä mua. (hauskuutin itseäni maanantaina puhumalla pelkkää suomea hyvän osan tunnista, Joe ja Lewis ihmetteli ja tuijotti ja Lewis yritti ihan kuunnellakin mua, mut sano jälkeenpäin et ei hän tunnista edes suomen eri sävyjä, mikä tekee ymmärtämisestä vielä hankalampaa.)
- Olin speed networkingissa tavannu miehen, joka esitteli itsensä mm. hypnoterapeutiksi, josta olin järjettömän innoissani ja puhuin siitä Chrisille, joka sano, että hän voi järjestää meidät keskustelemaan kahestaan aiheesta jonnekin. Kyseessä oli Duncan-niminen mies, joka otti mut mukaansa omalle lounastauolleen, ja selitti mulle, miten hypnoterapia toimii, mihin ja miten sillä vaikutetaan, ja miten se oli ite aikanaan hyötyny siitä niin, että oli ite päättäny lähteä alalle. Sillä oli aikamoinen elämänkertomus takanaan, ja sen kanssa oli tosi kiinnostavaa jutella. Puhuttiin keskenämme vajaa tunti, mikä vierähti tosi nopeesti, kun esitin kaikenlaisia kysymyksiä ja ajantaju vaan katos. Chrisin kanssa oli tavallaan helppo jatkaa sitten samantyylisiä asioita, ja kokonaisuudessaan mä vaan mietin, että tunnen henkilön jos toisenkin, joka voisi hyötyä niin NLP:stä, jota Chris harjoittaa, kuin sitten myös hypnoterapiasta, joka oli Duncanin alaa.

Ennen kuin sitä oikeen tajusikaan, homma oli vähän niinkun ohi. Hups keikkaa, mitä hemmettiä? Melkeinpä kaikilla oli standeillaan jonkinlainen arvonta, jos jätti käyntikorttinsa standilla olevaan kippoon – meillä, ylläri ylläri, oli Finlandia vodkapullo! Kun Sam kuulutti viimisen kerran, että nyt ne käyntikortit tänne jos haluutte suomalaista vodkaa, ihmisiä alkoikin kerääntyä yllättävän paljon ja arvonta suoritettiin sitten hyvässä hengessä. Itse asiassa yksi niistä miehistä, jotka oli ollu paikalla tiistai-illan illallisella, voitti pullon, joten hyvillä mielin saatoin antaa väkijuomat parempiin käsiin.
Standin purkamisessa ei kauaa kestänyt, pakattiin kamat kasaan ja tuttu roudaus edes takaisin pakulle ja takaisin saliin lisää kamoja hakemaan hoitui melkeinpä jo ihan itsestään, ilman sen kummempia miettimättä. Oltiin viimeisten joukossa tavaroittemme kanssa, mikä kaiketi oli ihan odotettuakin, kun piti kerätä kasaan itse tapahtumaakin mainostavat pull-upit yms. Kokoonnuttiin sitten Sam, Lewis, minä ja Joe Chrisin kanssa alakerran baariin de-briefingiin ja juotiin lasilliset kun juteltiin vähän tunnelmista ja siitä, mitä olis voitu tehdä paremmin. Kirjotin ylös muistiinpanot fiiliksistä ja ideoista, joita vois kehittää, ja päivä oli siten aika pitkälti pulkassa.

Lewis heitti Joen keskustaan ja mut himaan, ja tuntu ihanalta päästä kotiin ja tietää, että kiire oli ainakin hetkeksi hellittänyt. Ihana päivä.

P.S. Sain just tietää et mun pomo on viemässä mut tänne seuraavan viikon tiistaina: http://www.adrenalinquarry.co.uk/zip-wire-activities-cornwall/
...Mä kirjotan mun testamentin sitten ennen tiistaita.

Maassa maan tavalla

Since I have been pestered by a certain someone, I'm posting in english for all my friends who find themselves more fluent in english than the wonderful language of Winland (I like to call it... winnish). I have been planning on doing these updates so that I'll be stretching my english a little and also to appear more international!

Oh God, how depressing! You're meant to think I'm an international woman of mystery. I'm working on it like mad.
- Sally Bowles

So, I'm sure it's been easy enough to pick up that I'm in Plymouth, England, for the last part of my internship. I've now starting my second full week here, and I've got quite a lot left, too – I'm only flying back to the motherland of Winners at the 13^th of December! This practically means that a) I get to have a British birthday, b) I'm going to have a British student Halloween and c) I'm gonna be here for the Bonfire night!

Remember, remember, the fifth of November, the gunpowder, treason and plot. I know of no reason why the gunpowder treason should ever be forgot.

I'm quite enthusiastic to see how the day is for the english, as they're the only one who celebrate it (obviously...), and I honestly didn't realise that it'd create any kind of a fuss. I happened to mention it and everyone's just been reacting to it like it's one of the best days ever! Apparently they're going to celebrate it at the Hoe, which is a breathtakingly gorgeus place for any kind of celebration, tbh, so I'm quite looking forward to it! But there's plenty to happen before that as well.
- There's plenty of puzzlement in the english ways here. We can start from the fact that everyone calls dinner ”tea”, which makes me proper confused at times. You go to school and study english and it's the small things that are different in formal english compared to the one that's being spoken. I've heard tea being used before instead of dinner, because I love to argue about it with Bobby, but I always thought it was a niche word that was only used in his Norf England-area. Then I heard it from another english friend just before I came to Plymouth, and I was instantly nagging at it, ”It's not called tea, it's bloody dinner ok?!” And now I'm here, in Plymouth, and heck. Tea it is apparently. Here I thought that the only meaning for the word tea is a posh english afternoon tea with crumpets! I have been proven wrong, alright...
Other things like the tea is the use of quid instead of pound. Now, take me who talks practically daily with english people, I've kind of taken that to my vocabulary, and it was one of the things that people in here were really confused at. They thought that quid was one of the words that wouldn't be known and definitely not used by anyone except an english person, which I've now proven wrong. Have at it!

All of that has really made me think of the way things are being taught at schools in Finland. We put a lot of time in learning what preposition goes where and all that jazz, but we rarely, I dare say, focus on conversations and learning to actually speak the language properly instead of constantly fussing how the language is correctly lined. I know so many people who yes, know english, but are timid to speak because they're afraid they'll say something wrong. It's definitely a hinderance, as you'll only learn to become better if you go out there and get speaking.
- Now's also the moment that I put a disclaimer here – people learn in different ways, for some reading in the books is better, for some speaking aloud is better, for some something else works better. People, we are different, and that is fine! As long as we can have some kind of variation in our teaching and accomodate more needs than what I think is being accommodated, I'd be quite happy.

One of the dangers of England is the well known wrong-way-traffic. I've honestly lost count how many times I've almost been run over by a car, or that I've walked on the road, a car has stopped in front of me and neither have moved until I realise that I'm standing in front of another car who has the right to go before me. That's when I slip back to my side of the road and let the cars past (*shakes fist*). In Helsinki I'm more than confident enough to get myself in the middle of traffic and cross even really active roads if I need to get over in a hurry or whatnot. I also have the kind of mentality that ”I'm sure the cars will stop/pass me”, and yes, indeed, if you walk onto a road, they will. They might cuss at you, but he-hey, that's their patience gone, not mine! Here at Plymouth I'm practically sure that the cars would just run over me, simply out of making me an example. They might even come back and just secure the fact that I'd be a proper bloody pulp on the pavement, and then say something utterly british, like: ”Tally-ho, you sniveling piece of horse's arse!” (...what? My ideas of the english villain are fantastic stereotypes, don't take them away from me!)
- One of the things that I've also noticed is everyone calling you ”love” or ”darling”, which I kind of knew were stereotypic british things, but gods, I was not prepared. It does stop me on my tracks when I'm in the midst of something and I get called ”love” by some sales person for example right out of the blue. Like, wait, what, who, oh you mean, oh, yeah... okay. It's proper confusing, I'm telling you. That also makes me think that it'd be hard to understand when would english people really mean those words then, like if someone actually wanted to call you darling cause you are a darling. If you catch my drift? I guess it's just one of those things that you'd know.
…
Or you'd think you'd know. I might as well be bonked on the head with a club and not understand what had just happened.
Hello, yes, I'm blonde, yes, I often get made fun at due to it but it certainly doesn't make me stopping from making fun of myself! Though I don't know if anyone found that particularly funny. At least I'm entertaining myself (which isn't too big of a task tbh...)!

What else, what else? The english houses - they're incredibly cold! You'd think that a Winlander would be right at home in these kinds of enviroments, but oh, my goodness, no no. While my english flatmates are walking around in shorts and barefeet, I'm shivering in my long sweater, hoodie, woolly socks and long pants and more than certainly my hands are abslutely freezing half the time, which in turn makes me want to spook all of my flatmates by placing cold hands on their neck/face. I only realised that my radiator wasn't on a couple of days after I had moved into my student accommodation, so that also enhanced my idea of thinking that english people would probably prefer sleeping in an igloo if they'd have the chance... I personally enjoy the Winland's luxurious heating system, thank you very much. I'm picturing my sister dressed up in her wintercoat in this house, and the idea not only makes me giggle a bit, it also makes me miss her, bless her face.

I'm dead set on trying all sorts of english dishes as well – at my host Helen's place, where I stayed for around four night, she made Shephard's Pie and all that kind of incredibly good home-cooked food. Yesterday me and Sophie treated ourselves to Sunday Roast!

That was quite delicious, and Yorkshire pudding which was particularly tasty, and all with the cost of £7.15! Including a drink of your choice! Mad. Sophie's also been baking and made a gorgeus lemon cheesecake and flap jacks, and I have a list to try an english pasty, crisp butty (thanks, Bobby...), spotted dick and toad in a hole!
...I swear the english person who made up those names was drunk.

I'm looking forward to possibly meeting some old friends around here, so another thing to get excited about! Eek. So many things! So little time!

P.S. I thought only Americans needed these.

Home away from home

Tuntuu että pari viimeistä päivää on ollu pelkkää tuulenpuuskaa. Eilen illalla istuin mun huoneessa ja ihastelin, kun kuulosti ihan siltä että sata sutta olisi jäänyt jumiin savupiippuun ja sit ne ulvoi siellä ikäväänsä (tästä voisi kehittää sadun!). Eilen illalla ihan ukkosti täällä Plymouthissa – kun olin tulossa kotiin, oli sellanen puhuri päällä että oletinkin, että illalla myrskyää. Aamulla oli yhtä ihanan virkistävä fiilis. Tänään on satanu kunnolla sitten ensimmäisen kerran kun saavuin Plymouthiin, mikä on ollu ihan ok. En ole itse onneksi joutunut sadekuurojen vangiksi, joten ei oo haitannu tähän asti!

Nyt mulla on takana vajaa viikko asumista opiskelijakommuunissani. Hurrasin mielessäni riehakkaasti, kun sain tietää, että aika pitkälle kaikki talon vakituiset asukkaat ovat henkeen ja vereen kunnon pelaajia – täältä löytyy parikin Xbox 360:stä, Xbox One, PS2 ja PS3... You name it! Täällä ei vaan kauheesti PC:llä pelaavia tunnu löytyvän, ja mä sain pienen riitelynkin aikaiseksi siitä, onko Skyrimia parempi pelata koneella (no totta munassa) vai konsolilla (no ei vittu todellakaan).
- Tällä hetkellä täällä on kaksi puolalaista tyttöä, jotka lähtee viikonloppuna pois – sen jälkeen täällä onkin sitten vaan minä tuonne lokakuun loppupuolelle asti, jonka jälkeen paikalle saapuu kolme portugalilaistyttöä (Paul ihastuisi ((kenties)) ikihyviksi). Ne onkin täällä sitten kuuleman kymmenen kuukautta, joten ne saa tutustua Plymouthiin oikeen kunnolla!
Vakituisesti täällä asuu Helenin poika, Mike (lyhennys Michaelista), ja sen kavereita, Tom, Joe ja Sophie. Oon bondannu aika paljon Sophien kanssa, se on tosi mukavaa seuraa ja koska se tykkää pelata xboxia ja mä tykkään kattoa, kun toiset pelaa, me ollaan voitu höpötellä siinä samalla. Mike on pelannu ”man cavessa” (ne oikeesti kutsuu pientä huonetta 50” telkkarilla man caveksi!) ja mä oon sitten sinne aina välillä istahtanut ja jotain pientä sen kanssa jutellu. Kaiken kaikkiaan nää ihmiset on täällä super kivoja, ja mä oon tykänny viettää niiden kanssa aikaa – joten toivottavasti homma jatkuu samalla tavalla.

Itsellänihän on tyyliin talon suurin huone käytössäni – tuntuu, kuin olisin hotelliin päässyt, kun saavuin tänne ja David ohjas mut huoneeseen. Sillee, mitääää! Tämäkö!

Kuulemma siellä huoneessa aikaisemmin asu pariskunta, jonka takia alunperinkin nukuin Helenin ja Davidin luona ensin ennen kuin pääsin tänne opiskelijakommuuniin. Ei sillä, ei mua haittaa! Mulla on järjettömän iso sänky ja mukavat oltavat, en todellakaan valita.

...Varsinkaan nyt, kun tajusin syyn siihen, että mun huoneessa oli ihan hemmetin kylmä pari ensimmäistä yötä. Yhtenä päivänä sitten kun Satukin oli kylässä ja me hytistiin mun huoneessa, nousin perseeltäni ja kysyin Mikelta, et onks lämmitys päällä. Se tuli sit mun huoneeseen avuliaasti tsekkaamaan patteria, ja sit sitä alko hymyilyttää.Mike: Do you see the symbol on the radiator?
Minä: ...What?
Mike: Just look, there, can you see the symbol on it?
Minä: ...it's a snowflake.
Mike: Yeah. Your radiator's not even been turned on. Did no one show you how this works?
Minä: ...no?
Mike: Here, I'll put it on for you, full power. Hopefully you'll be a bit warmer now.

...herpderp blondi liikenteessä, varokaa ohittavaa kanaa? Tulipa tyhmä olo. Silti, mulle ei tosiaan näytetty sitä, joten, no, yritän nieleskellä sen sillä mentaliteetilla että mistäs minä voisin tietää. Olen ulkomailla! Tämä kaikki on niin omituista! Kaikki armahtakoon älykkyysosamääräni puutteellisuuden!

***

Olin toivonut, että saisin tämän päivityksen torstai-iltana ulos, mutta keskittyminen herpaantui pitkän päivän päätteeksi ja päädyin hakkaamaan hieman Skyrimia, kun olin ensin katsonut Sophien pelaavan Thiefin loppuun (oli muuten tylsä lopetus! Enempää en sano...).
Syy keskittymisen herpaantumiseen niin helposti löytyy siitä, että heräsin aamulla aikaisemmin kuin koskaan täällä Englannissa – työt täällä alkaa yleensä kaikilla vasta klo 9, joten herään siinä seitsemän maissa (ja torkutan. Siitä on tullut paha tapa.), mutta torstai-aamuna mua odotti klo 6 herätys. Hyrr! Melkein niinkuin kotona Suomessa (paitsi että sillon heräsin 5.10 – no kidding.)! Kyseessä oli Almond Vocational Linkin pomon, Janetin, pyyntö, että mä tulisin sen kanssa ”4networking breakfastille”, mikä on siis tällanen erilaisten yritysten tapaamis- ja verkostoitumistapahtuma. Jokainen mm. kertoo itsestään (rajoitetaan 40 sekuntiin, ettei koko homma venähdä kun kaikki haluaa puhua itsestään ties miten paljon), pidetään jonkinlainen puhe yhdestä aiheesta (ja tällä kertaa siis Janet puhui siitä, miten tärkeää yritysten olisi ottaa työssäoppijoita huoviinsa) ja sitten on erikseen kolme kymmenen minuutin kestävää one-on-one keskustelua, jotka määräytyy sen mukaan, miten on jakanu 1-3 numeroidut käyntikorttinsa. Kaiken kaikkiaan aika mielenkiintoinen menetelmä, ja siitä jäi tosi hyvät mielikuvat! Sellasia tapahtumia toivottavasti järjestetään Suomessakin, koen ton todella hyödylliseksi.
- Anygays, Janet pyysi mut sinne erityisesti siitä syystä, että se haluais yritysten kuulevan itse työssäoppijan puolen ja että voisin kertoa miksi se on mulle hyödyllistä työskennellä firmassa ja saada kokemusta. Vähän hämmennyin kun mua pyydettiin sinne, koska oon ollu täällä tyyliin vähän reilun viikon, joten en ihan ensimmäisenä aatellu mun olevan tarpeeksi hyvä tähän hommaan. Janet ensin soitti mun töihin ja jutteli Samin kanssa siitä, että saisko se mut lainaan (oli hauska kuunnella paria kommenttia: ”It doesn't work like that, you loan her to me and I loan her to you! You can't have her back!” Tuli hyvä mieli :>). Sen jälkeen Sam neuvo mua laittamaan Janetille viestiä, koska en ihan ymmärtänyt, että miksi joku halusi mut ja minne, ja olin muutenki tosi varuillani et mihin mua oikeen yritettiin tunkea vapaa-ehtoiseksi... Mut Janetin kanssa viestiteltyäni asiat selvis ja sit sovin, että se tulis hakemaan mut mun kämpiltä 7.30 (hyrrr)!

Paikka, minne ajettiin, oli vähän Plymouthin ulkopuolella, joten pääsin näkemään vihdoin viimein sitä ihanaa, englantilaista maaseutua. Aurinko siivilöityi taas niin kauniisti pilvien raoista ettei mitään rajaa. Aivan ihanaa. Meniköhän siinä joku kakskymmentä minuuttia autossa, kun me saavuttiin sitten mun mielestä aika hylätyn näköiseltä näyttävän marketin edustalle. Siellä oli sitten sisällä kokoushuoneita erikseen lounaskahvilan yhteydessä, jonne me sitten mentiin, Janet etunenässä. Paikalla oli jo joitakin ihmisiä, ja sitten siinä käteltiin ja tervehdittiin ja tutustuttiin – Janet taisi tuntea kaikki paikalla olijat, mutta itse tuli paljon uusia nimiä ja uusia naamoja, jälleen kerran!
Yksi parhaimmista jutuista oli tietenkin se, että koska kyseessä oli ”4networking BREAKFAST”, sain aamiaista! Ihka oikean englantilaisen aamiaisen, ekaa kertaa! Jessus että ne tykkää syödä raskaasti... Jäi varmaan puolet lautaselle kaikesta siitä, mitä kuvittelin voivani vetää napaan :P Ei kyllä auttanut yhtään, että mulla oli tiukka vyö päällä... Olis pitäny tajuta pukeutua tilanteen mukaan!
Olin mukana esittelypiirissä, kerroin kuka oon ja missä teen töitä ja kaikkea, ja sitten kun Janet piti esittelynsä, olin siinä mukana ja vastailin kysymyksiin ja annoin mielipiteitäni. Se oli tosi mukavaa, ja siellä mulla oli pitkästä aikaa taas sellanen fiilis, että ”Ei hitto. Mä oon oikeesti Englannissa, ja nää kaikki on oikeita englantilaisia, ja nää ei oikeesti ymmärtäis mua jos mä puhun niille suomea...” Se on jännää, vähän sellanen puolittainen, oman olemassaolon hämmennys-momentti tai jotain. Täällä mä ajattelen paljon Baabelin tornia.
- Ihmiset oli vaihteeksi todella mukavia, ja oli kiva jutella niiden kanssa ja kuulla niiden kehuja työssäoppijoista, jotka Almondin kautta oli siellä työskennelly. Sainpa itsekin henk koht kivan kokemuksen ja sillee... Jännä maailma.

The Working Way

Vaikka julkaisinkin eilen viimeksi, oli kyseessä päivitys sunnuntaille, viime viikosta, ja koska meitä vaihdossa työskenteleviä on ohjeistettu kirjoittamaan kolme kertaa viikossa, pitää aloittaa jo hyvissä ajoin, että saa marginaalit täyteen! Ajattelin tällä kertaa raapustaa ylös joitain asioita töistä (koska niitähän tänne tultiin tekemään), ja valaista hieman hommaa siltä saralta.

Kun tähän vaihtohommaan yleensäkin Hyrialla lähdetään ja partnerina toimii Almond Vocational Link, pitää täyttää todella paljon kaikenlaisia papereita – ihan pelkästään jo siinä vaiheessa, kun ilmoittaa haluavansa vaihtoon, on käytävä läpi itse kv-kurssi (tutustutaan maailmaan, tarkoitus antaa avuja kaikenlaisten kulttuurien tapoihin, yms.), haastattelu kv-vastaavan kanssa (jossa mm. testataan omaa kielitaitoa ja sopivuutta vaihtoon) jne. Kun kaikki tämä on käyty läpi, ja paikkaa halutaan lähteä aktiivisesti hakemaan, Almond Vocational Linkille on täytettävä hieman samantyylisiä papereita kuin koulullekin – kysytään mm. miksi haluat vaihtoon, mitä haluat vaihdossa oppia yms, jonka lisäksi täytät aika yksityiskohtaisesti mitä haluat tehdä ulkomailla. Tätä täyttökohtaa varten piti käydä parilla nettisivulla katsomassa, mitä mihinkin alaan kuuluu, ja itse ainakin täytin suhteellisen tarkasti asioita mitä haluan tehdä. Ja oikeesti, ihan kaikille mahdollisesti tulevaisuudessa vaihtoon haluaville, olkaa tarkkoja siitä mitä haluatte – saatatte nimittäin saada juuri sen. Tarkoitan tällä sitä, että jos ette ole varmoja jostakin, kuten esimerkiksi että kiinnostaako markkinointi, älkää laittako sitä sinne paperiin tai pian löydätte itsenne tekemässä kolmen kuukauden työssäoppimisen markkinoinnissa, mikä ei välttämättä ole ollenkaan teidän juttunne. Itse rankkasin tosi tarkasti ensinnäkin kolme osa-aluetta ja sen jälkeen kunkin osa-alueen mukaisia työtehtäviä, joista olin hyvin kiinnostunut.
- Asioiden laittaminen tärkeys/kiinnostavuusjärjestykseen on yhtä tuskaa, sanonpahan vaan. Itselleni ainakin se on todella kivulias prosessi, koska pitää koko ajan arvioida, mitä pitäisi mukavampana ja mikä olisi oikeasti omien intressien mukainen. Kun vaihtoehtoja on kymmeniä ja taas kymmeniä, sitä pitää oikeesti tarkastella monesta kulmasta, että mikä se perinpohjainen kiinnostus on. Esimerkiksi, jos digitaalitaide on kiinnostuksen kohde, nojaako se enemmän graafiseen suunnitteluun vai esimerkiksi kuvittamiseen? Haluaisitko suunnitella enemmän webbisivujen ulkoasua vai keskittyä lehtien taittoon? Kaikilla näillä on varmasti jokin tärkeysjärjestys, jonka mukaan niitä tekisit, joten paras valita oikein.

Itselläni kiinnostuksenkohteeni kulkevat kuvituksen, yleisen piirtämisen (niin digitaalisen kuin perinteisenkin) ja muun suhteellisen luovan taiteilun saralla – ja tietenkin kaikkein mieluiten aiheena ovat ne omat tarinat ja hahmot. Laitoin kaiken tämän ensimmäiseksi, jonka jälkeen lisäsin graafista suunnittelua listalle, kustannusjuttuja, lehden toimitusta ja taittoa, teatteri-, tv- ja elokuvaproggiksia, joissa voisin toimia tavalla tai toisella. Listasta tuli pitkä (ja sehän ei haittaa, mitä enemmän valinnanvaraa Almond Vocational Linkillä on, sitä helpompi, ainakin omien olettamuksien mukaan, heidän on löytää opiskelijalle se sopivin paikka).
- Suhteellisen nopeasti kuitenkin tärppäsi, olikohan viikko mennyt, kenties toinenkin(?), kun sain kuulla, että mahdollinen tuleva työnantajani haluaisi jutella kanssani Skypessä. Olin innoissani ja hieman häkeltynyt, sillä Satu, joka oli saanut paikkansa ennen minua, ei ollut joutunut minkäänlaiseen haastatteluun. Lisäksi sähköpostissa korostettiin, että koska ”---Sam (mahdollinen tuleva pomoni) is a very busy man---”, tämä ja tämä kellonaika olisi parhain. Hieman hirvitti että minkälaiseen yritykseen mua yritettiin iskeä, kun alko heti hälytyskellot soimaan (jos ihmisellä on kiire = hän on ärtynyt = kun ihminen on ärtynyt kiireestä = ne on kiukkuisia kaikille muille = instantblondelogic.com!).

Haastattelussa itsessään nyt oli hieman teknisiä ongelmia (odotin 1h 15min sovitun ajan jälkeen että kukaan edes otti minuun yhteyttä, skype kaatui Almond Vocational Linkillä ja sitten kun se ei kaatunut, yhteyshenkilönä toimineen Petran mikrofoni ei toiminut...) joten loppujen lopuksi päädyin sitten keskustelemaan Samin kanssa kahdestaan skypessä. Kyseessä olikin huomattavasti rennomman ja mukavamman oloinen tyyppi kuin olin aluksi kuvitellut, ja haastattelu sujui hyvin. Oli hauska verrytellä jo siinä vaiheessa omaa englantia vieraan ihmisen kanssa, ja se oli pieni päivänpiriste sekin.
- Haastattelusta kesti jonkin aikaa, kunnes Sam sitten otti uudestaan yhteyttä ja ilmoitti, että paikka on minun! Se oli varmaan niitä ensimmäisiä, konkreettisempia asioita, jotka sai mut oikeesti sille fiilikselle, että lähtisin ihan aikuisten oikeasti Englantiin. 

Ja nyt, täällä mä istun!
Mä työskentelen siis Smallporate-nimisessä firmassa, joka tekee kaikkea ihan brändäyksestä logoihin, kaikenlaista graafista suunnittelua webbileiskojen ja mainostuksen puolelta ja paljon muuta. Yrityksen perusti aikanaan kolme tyyppiä, mutta nykyään sitä vetää kahden miehen tehomylly – Sam, jonka kanssa olin skypehaastattelussa ja joka vastaa pitkälle markkinoinnista, myynnistä ja talouspuolesta, ja Lewis, joka on aikamoinen tekniikkanero ja taitaa koodaamisen varmaan unissaankin. Musta on ihana seurata miten intensiivisesti ja intohimoisesti ne tekee niiden duunia – aina on toimistolla joku juttu päällä.
Sam on perheenisä ja kaikkea, mutta Lewis yllätti mut täydellisesti – olin varma, että ikää miehellä oli vähintään 26 jos ei enemmänkin, mutta sit tuli totaalipommi: se on vasta 20! Kuulemma se on tehny kaikenlaisia juttuja jo 16-vuotiaana, sillä on ollu omia asiakkaita ja se on joutunu aikanaan lähtemään luokastansa siksi, koska ”tärkeä puhelu” on vaatinut. (Lewisista tulee aika voimakkaasti Jp mieleen. Kumpikin on sellasia tehopakkauksia joista ei oikeen tiiä että onko ne 50% ihmisiä ja 50% luovaa energiaa ja robotiikkaa...)

Parhautta on oikeesti työskennellä näin mukavassa ja rennossa työympäristössä, jossa kysymyksiä ei ole koskaan liikaa, jossa heitetään paljon läppää ja kaikki tulee niin hyvin toimeen. Mulla on voimakkaasti sellanen tunne että mua on kyllä siunattu sillä, että kaikki täällä Englannissa on järjestynyt näin näppärästi. Töissä olen jälleen kerran illustratorin kanssa tekemisissä, mikä on ollut hieman kömpelö käytettävä näinä ensimmäisinä päivinä, ihan vaan sen takia, että se on tästä kultaisesta kolmikosta (Photoshop, InDesign, Illustrator) juuri se, jota olen kaikkein vähiten käyttänyt. Sam on onneksi kuitenkin kärsivällinen ja auttaa mielellään (ainakaan se ei ole vielä hermostunut mulle!), joten toivon, että pikkuhiljaa kerään talteen juttuja, jota en ole itse käyttänyt ja jotka on täysin uutta mulle (vaikka no, miltei kaikki mitä teen tuntuu miltei ”täysin uudelta”, koska siitä on niin kauan aikaa...). Sam myös markkinoi mulle Illustratoria ahkerasti, ja sanoo, että jos mä oikeesti pääsisin jyvälle siitä, se ohittais Photoshopin mun tärkeysjärjestyksessä – mikä kuulostaa aika hullulta mun mielessä ja jotenkin en ihan usko, että niin tulee tapahtumaan...

Toimistossa ei ole ongelmia tullut eteen – paitsi ehkä se, että nimenä Sarlotta on ollut kaikille todella hankala, johtuen aika pitkälle siitä, että suomalainen ärrä on vaan niin uskomattoman hankala lausua (siis niiden mielestä. Kyllä minäkin kävin puheterapeutilla kun olin pieni, koska en osannut lausua ärrää kunnolla, ja siellähän opin! ”Jos minäkin sen osaan, oppia voitsinää...”). Ensimmäisenä päivänä Sam ja Lewis sitten kyseli, että onko mulla mitään lempinimiä, mitkä olis helpompia – kerroin näitä normaaleja, että kaksoisveljeni on aina kutsunut mua Lotaksi, ala-asteella joku sanoi Sarkuksi jonkin aikaa, ylä-asteelta asti on ollut nimenä Sörlö... Sitten satuin mainitsemaan, että äitini kutsuu minua Lodiksi, ja Sam tarttui siihen saman tien – sen mielestä kuulosti kaikkein kivoimmalta (ja varmasti oli myös helpoimpia lausua). Kysyttiin myös, eikö kukaan kutsu mua vaan Sar-nimellä, ja mainitsin, että eräs luokkakaverini, Ellinoora, ja entinen skottilaistuttu ovat ainoat ihmiset, jotka ovat koskaan mua sillä tavoin kutsuneet. Mietin jälkeenpäin, josko siinä olisi sitten joku juttu, että brittiläiset haluavat pilkkoa mun nimestä sen lopun ja tykkäävät ensimmäisestä tavusta. En tiiä, jännä juttu vaan.
- Mutta! Lodi-nimitys on nyt sitten aktiivisesti käytössä työpaikalla, mistä tulee aika mukava fiilis (sellainen pörröinen ja kehräävä, tiedättehän? Totta kai tiedätte.), koska äiti on tosiaan ainut, joka minua Lodiksi kutsuu, ja olen aina tykännyt siitä lempinimestä todella paljon. Itselleni se on enemmänkin hellittelynimi melkeen, johtuen siitä, keneltä se on peräisin, ja nyt kun kaikki kutsuu mua Lodiksi, mua hymyilyttää koko ajan!

Eilen, maanantaina, kun tulin töihin, mua odottikin sitten aivan erityisen hymyilyttävä yllätys.
Täällä töissä on mustaa lasia oleva seinä, jolle kirjoitellaan kaikkia tärkeitä juttuja, laitetaan post it-lappuja ja muistutuksia jne. En itse kauheesti kiinnitä siihen paljon huomiota, koska se sattuu olemaan selkäni takana, mutta nyt mulle ihan varta vasten osoitettiin sitä ja kysyttiin ”How d'ya like your Lodi board?” Käännyin ympäri sillee mitä ihmettä, ja kappas keppana – ne oli siivonnu ihan oman siivun lasia ja tehneet mulle ”Lodi boardin”, jonne ne on merkinny mitä duuneja mulla on edessä. Ja ne oli vielä googlannu kaikki arkipäivät suomeksi! Sinne ne oli (ja ilman typoja, huom) kirjottanu päivät maanantaista perjantaihin, ja mä tulin siitä ihan hirmu hyvälle tuulelle. Ne on kuulkaa ihmiset ne pienet asiat, niiden arvostaminen tekee onnelliseksi.