Viikko 50, 8.12.-14.12. || 2/3

8.12., maanantai

Miten ihanaan aamuun sitä on saanutkaan herätä! Täällä taivas on kirkkaan sininen, ja pilvet on kuin renessanssi-ajan maalauksista. Ikään kuin vaalean punertaville pilville olis joku maalannut kultaiset reunukset, valo on vaan niin hurjan mielettömän näköinen täällä. Plymouth on kans tällaisen pilvenmetsästäjän unelma – täällä ne tuntuu lepäävän ihan tossa meidän päitten yläpuolella, paljon matalammalla kuin Suomessa. Sitä voi vaan kävellessä hymyillä niin leveästi kun kattelee taivasta, se on täällä niin mielettömän kaunis.

Pikku hiljaa tää mun jouluehdollistaminen alkaa toimia! Joululaulujen kuunteleminen tuntuu vaikuttavan mun mielenlaatuun ja oon nyt hyvilläni kattomassa kohti tämän kuun ihaninta huipentumaa (Itsenäisyyspäivä ja huomiset synttärit on totta kai kumpikin upeita tapahtumia ja tykkään niistäkin, mutta joulu on mulle aina ollut ykkönen). Paljon on lahjoja hankittu, parit vielä puuttuu, mutta hyväntuulisena olen kulkemassa koska olen kerrankin hyvissä ajoin liikenteessä!
- Kaiken jouluhössötyksen lisäksi täähän on kanssa sen verran hurja viikon aloitus, että tämä on sitten viimeinen viikko, jonka olen työssäoppimassa! Näin sitä lapset kuulkaa kaks ja puol kuukautta humpsahtaa ohi niin, ettei ihan tajuakaan että mites tässä nyt näin kävi. Nyt kun oon viikon jos ei kaksikin jo ollu sillee, vitsit jee, menossa himaan, niin tänä aamuna nous pieni pala kurkkuun. ”Haluunks mä sittenkään lähtee?” pyöri mielessä, sellanen, hetkinen, siis, mitä, siis onko mun pakko lähtee jos en haluu? Mä vähän luulen että se oli sellanen, inevitable, vääjäämätön ymmärryksen määrä, mikä mulle iski tänään päähän. Siitä kun taas vähän rauhoituin niin ymmärsin että voi kyllä, totta kai mä haluan lähteä himaan. Ei siitä ole mitään epäilystä.

Töissä tuntuu että yritän vetää kivirekkaa perässäni – haluan olla näiden ihmisten kanssa ihan kauheesti, mutten haluaa enää tehä töitä ollenkaan! Oh woe is me. Yritän pärskiä nyt läpi siitä, mistä vaan pystyn, ja suorittaa viimeisetkin duunit kunnialla loppuun. Totta kai helpottaa alkavaa viikkoa se tieto, että kolme päivää vaan tästä viikosta on oikeesti töitä – Lewis sano, että mä pitäisin huomisen vapaana syntymäpäivän takia, ja sitten mun työt loppuu jo torstaina, koska perjantaina on sellanen Almondin palautepäivä, jollon pidetään viimeinen one-on-one keskustelu ja varmaan yleisesti kerrotaan vähän tosta omasta työssäoppimisesta kokonaisuutena? En oo ihan varma.
- Tässä vaihteessa muistan myös että tota mun työaika lappusta en ole kauheasti täytellyt :D Pitääpä ottaa kiinni siitä jossain tässä, kun pakkohan sekin on sitten palauttaa. Antaisitte vaan kellokortit käteen, niin johan onnistuis! Pitää muutenkin vähän taas kattoa niitä kaikkia papereita mitä mun pitäis täällä täyttää ennenku lähen Suomeen, että varmasti on kaikki kunnossa.

Ihan vika, viimeisistä viimeisin viikko, alkakoon.

10.12., keskiviikko

Eilen mulla oli synttärit!
4:26 Suomen aikaa aamuyöstä kakskytkolme vuotta sitten synnyin minä, ja kaks minuuttia mun jälkeeni ryntäs perään mun armas kaksoisveljeni. Jo kellon lyötyä kaksitoista Suomessa sain jo joitakin viestejä, kun kello löi kaksitoista Tanskassa, veli avokkinsa kanssa laitto viestejä. Ite halusin olla kauheen autenttinen ja laittaa viestiä vasta 4:28 sille – tajusin vasta myöhemmin aamulla että kun laitoin viestin 4:28 englannin aikaa, oli se Suomessa jo 6:28 – eli siis totaalinen feilaus :D Noh, ei voi sanoa etteikö yritystä ainaki ollu! Detaljeet meni vaan vähän pieleen...

Sain pomoilta tiistain vapaaksi, koska se on nähtävästi aika yleinen tapa että töistä saadaan/otetaan vapaata syntymäpäivänä. Ei meillä vaan mitään sellasia Suomessa! Maanantaina iltapäivällä sain kyllä valtaisat hymyt ja naurut, kun olin käyny vessassa – ne oli oottanu koko päivän, että mä lähtisin toimistosta hetkeks aikaa, jotta ne vois laittaa niiden hankkiman syntymäpäivälahjan esille ja odottaa mun reaktiota. Siis ne oli hommannu mulle Star Wars-herätyskellon, joka päästää Chewbacca-ääniä!! Oon selkeesti osoittanu geekkiyteni ja omat mieltymykseni täällä tarpeeks ilmeisesti, koska lahja oli nappisuoritus ihmisiltä, jotka oon tuntenu vasta kaks ja puol kuukautta :D Lahjan mukana tuli kortti, joihin niin Sam, Lewis kuin Joekin oli kirjottanu onnentoivotuksensa (Sam oli jopa kirjottanu ”Hyvää Syntymäpaivää” - yhen ä:n pisteet siis puuttui, hih) sekä kolme erilaista siideriä! Täällä alkoholia sisältävät lahjat tuntuu olevan suhteellisen yleisiä, Sam ja Lewis muun muassa lahjotti toistensa syntymäpäivinä erikoisia oluita toisilleen. Simppeli ja toimiva lahja! Mun kohdalla ne ties senkin, että en juo olutta, kaikki oli siis erilaisia siidereitä. Tuli sellanen olo, että ne on kuunnellu mua, ja siitä tuli arvostettu olo – olin tosi hyvilläni ja hyväntuulinen koko loppupäivän, vaikka muutenki maanantai oli mun mielestä tosi ihana päivä.

Eilen siis nukuin pitkään ja ihan rauhassa – oltiin sovittu Sophien kanssa että mentäisiin katsomaan Hunger Gamesin uusin osa, Mockingjay part 1 kello kahden näytökseen, joten sain maata sängyssä niin pitkään kuin halusin ja vastailla kaikkiin synttärionnitteluihin, mitä siinä vaiheessa oli jo naamakirjan kautta tullut. Kun vihdoin kampesin itteni sängystä, Sophie odotti mua olohuoneessa mun lahjojen kera – iiks! Se oli hommannu mulle kaikkee Game of Thrones-kamaa, mikä oli ihan mahtavaa! Dire wolf-korvikset, GoT-logo kaulakoru ja sit vielä ihan mieletön GoT-historiikki kirja, joka kertoo kaikista menneisyyden hahmoista ja taustat tänhetkiselle aikajanalle. Huh miten hieno se kirja on! En oo ehtiny ees kunnolla keskittyä siihen, mut luulen, et juuri niin kuin Game of Thronessissa itsessään, kyseiseen kirjaankin pitää varmasti syventyä kunnolla ja erityisesti ajan kanssa.
- Puol kahdelta Sophie oli tilannu meille taksin, jolla päästiin kauempana olevaan leffateatteriin. Hassua aatella että mä oon täällä Englannissa käyny enemmän leffassa kun vähään aikaan Suomenmaalla – ensin Horns Bobbyn ja Sophien kanssa ja nyt tää Hunger Games. Aattelin, että samalla tavalla kun aikasemmin Hornsin kanssa oltais ainoat, joka sitä leffaa olis kattomassa, mut tuli sille kolme neljä muuta pariskuntaa sitte meiän lisäksi joilla oli arkipäivän iltapäivästä antaa aikaansa leffalle. Ja hyvä leffa olikin! Mä oon jotenki tullu tähän Hunger Games-junaan myöhässä, kun mulle on siitä noussu vähän sellanen teinihulina-fiilis, ja kaikki tää vertailu Battle Royalen ja sen välillä on ollu niin turhaa, että en oo jaksanu tutustua siihen kunnolla. Täytyy kuitenkin myöntää, että mun mielestä kyseessä on älyttömän hienosti tehtyjä nuorille suunnattuja elokuvia, joita ehdottomasti suosittelen kyllä kaikille. Kauheeta odottaa vuos sitä toista osaa, vaikka se on aika pitkälle jo kuvattu ja valmis! Argghh.

Elokuvan jälkeen ulkona olikin sitten jo pimeetä, ja siinä oli sellaset puoltoista tuntia aikaa ennenko oli seuraavan ohjelmanumeron vuoro: oltiin tehty päätös, että mentäis läheiseen St. Matthew'n kirkkoon niiden järjestämään Christmas Carol-tilaisuuteen, joka alko puol kasilta. Syötiin siinä välissä, kunnes sit kasattiin kimpsut ja kampsut kasaan ja otettiin mukaan vielä portugalilainen kämppis Sofia (Sophie ja Sofia, ei yhtään mee sekasin välillä kun yritän ääneen jotain sokeltaa).
- Tilaisuus itse oli uskonnollisempi kuin olin kuvitellu – vertasin tilaisuutta aluks jokavuotiseen Kauneimmat Joululaulut-tapahtumaan omassa seurakunnassa, jonne meen yleensä äidin kanssa hoilailemaan, mutta lauluja tilaisuudessa oli ehkä noin viis, ja laulujen välissä luettiin joko kappale Raamatusta tai jostakin kirjasta, joka liittyi ensimmäiseen maailmansotaan, jonka ”juhlavuotta” (aika makaaberia käyttää tollasta sanaa, mut) tänä vuonna vietetään. Kaunis tilaisuus se silti oli, en kuitenkaan kaihda kristillisyyttä koska satun olemaan siinä uskontokunnassa itsekin :P Mainittakoon, että hauskaa oli taas sekoittaa ihmisiä kun tuli Silent Night, Holy Night-laulun vuoro – ensimmäisen säkeistön pistin raikumaan Jouluyö, Juhlayö-laulun sanoin, koska muistan ne ulkoa. Mm. Sofia myöhemmin kommentoi että hän luuli laulavansa väärää kohtaa kun se kuulu mun äänen eikä tunnistanu sanoja, hihhih. Pientä suomalaisuutta vähän kehiin!

Ilta olikin sitten kiva viettää porukalla hommailemassa kaikkee sekalaista, kaiken kaikkiaan mitä mukavin päivä viettää omia synttäreitään :) Ja tais tämäkin olla ensimmäinen kerta, kun niitä tuli vietettyä Suomen ulkopuolella! Ensimmäisten kertojen sinfoniaa, tää matka täällä töissä.

Tänään on mun toka vika päivä täällä töissä! Hullua aatella niin, mut näin se vaan menee. Jotenkin mulla odotus kotiinpaluusta on jo niin suuri etten oikeestaan mitään muuta paljoa mieti – mitä nyt eilinen oli sellanen distraction kaiken kivan takia, ettei tullu kauheesti ajateltua koto-Suomea. Sadun kanssa ollaan sumplittu hommat niin, että lähetään kumpikin samalla bussilla Plymouthista kymmenen maissa, vaihdetaan Bristolissa bussia ja saavutaan Heathrow'n terminaali kolmoseen, josta meiän lennot lähtee. Ja kaikki tämä vaivaisella £30! Verrattuna junaan, josta olis pitäny maksaa ensin £55 Plymouthista Lontooseen ja vähintään £20 jotta pääsee Paddingtonilta Heathrow Expressillä Heathrow'n lentokentälle, sanoisin, että säästetään aika pitkä penni kokonaisuudessaan :P Mua toi bussimatkustus ehkä vähän epäilyttää, koska en oo täällä sellasella kulkenu näin pitkiä matkoja, mutta koska matkustetaan kahdestaan Sadun kanssa niin ehkä mä selviän. Eikä oo paljoo syytä epäillä että siinä kuinkaan kävis, kun tiedän kuitenkin muitakin jotka niitä busseja käyttää, ja ihan virallisien yhteyksien kautta nekin kulkee, yms yms. Oon vaan vainoharhanen!

Kirjotus keskeytyi hetkeksi tossa yhessä vaiheessa, koska Chris tuli käymään. Se sano mulle, että jos löydän viis muuta kiinnostunutta itseni lisäksi, ni se vois tulla Suomeen ja tarjoais NLP-koulutuksen meille – eli siis meistä tulis sertifioituja NLP-kouluttajia! Ihan hullua – ja älyttömän siistiä! Tiedän kyllä heti ihmisiä, joita haluan tuoda NLP:n piiriin ja joille se sopis ihan koulutuksenkin myötä... Suunnittelu alkakoon!

Viikko 49, 1.12.- 7.12. || 2/3

tiistai, 2.12.

Tänään mulla soi vaan mun Spotifyn SPP:ksi nimetty soittolista (Super Positive Party) korvissa, ja oon päättäny, että kokonaisuudessaan tästä tulee loistava päivä! Syitähän on monia, niin kuin jokaisen ihmisen elämässä – kiitollisuutta soisi virtaavaan meidän jokaisen läpi päivittäin, sillä se jos mikä tuo onnellisuuden tunteita voimakkaasti ainakin omaan maailmaani! Tänään kuitenkin erityisesti yksi (ja ehkä vähän eräs toinenkin) on mielessä suurimpana.
MÄ NIMITTÄIN VALMISTUN!
Hauska katsoa viikkoa takaperin kun ahdistus oli korkeimmillaan. Tällä hetkellä sitä ei oo yhtään (lisään tähän kuitenkin pienen, sisäisen Micheleni ääni, joka sanoo, että yhtä näyttöä ei ole vielä arvosteltu, minkä takia ennenku se on tehty niin mikään ei ole kiveen hakattu, mut :D Michele onki opettaja ja sille kaikki on pikkutarkempaa)! Just nyt on taas sellanen voittamaton fiilis että mä kykenen mihin vaan. Mitään ei voi multa viedä, mitenkään ei voi mua estää! Itse olen itseni rouva, ja tästä on suunta mihin vaan – mihin ikinä haluan. Niin ihanaa olla tässä euforiassa, kun tosi raskaan stressin ja puskemisen jälkeen on päässy sinne, minne haluaa.

Eilen oli edessä matka taas Lontoosta takaisin Plymouthiin, kun mahtava viikonloppu tuli päätökseensä. Vietin maanantain aamupäivän ja pätkän iltapäivää Kadrin kanssa, joka tuns olonsa jo hiukkasen paremmaks kuin mitä viikonloppuna oli tuntenu. Annoin siinä lomassa sille sen joululahjan, ja voi että kun mä tykkään yllättää ihmisiä sellasilla jutuilla, mitä ne on halunnukin! Varsinkin kun tällasten lahjanantaja-ihmisten kesken onnistuu yllättämään, sitä vähemmästäkin taputtaa itteään olalle. Kadri oli kanssa sitten neuvonu mua kaulaketjujen kanssa, koska haluaisin mun vakikaulakorulle paremman ketjun enkä mitään halpiskamaa, joten se oli hyvä saada alta. Jos vaikka vuoden vaihteessa mulla olis koossa koko homma, toivotaan!
- Paddingtonin asemalle Kadri onneksi ihan saattoi mut, en mä olis osannu siellä niiden tuubissa kulkea ollenkaan! Muutenkin viikonlopun kun oon seurannu että miten näppärästi se osaa sitä karttaa siellä lukea, niin täytyy kyllä vaan ihailla. Tultiin hyvissä ajoin, ja sain lipun ostettua (hyi kun joku voi maksaa niin paljon, £69 yhteen suuntaan!) joten pyörittiin vähän asemalla ja etittiin käsiimme Paddingtonin aseman karhuherra Paddington-patsas! Kuvia tuli otettua, heh. Paikan päällä oli myös Paddington-kauppa, jonne menin sisälle sillee ”En muuten osta mitään täältä!” mut tota, mm. Kyllä tuli ostettua, hups. Kuinkas sitte kävikään...

Sentään matka ja muutenki junaan asettuminen oli huomattavasti helpompaa ja näpsäkämpää kun ekalla kerralla (tietenkin) ja jopa torkuin junassa jonkun aikaa! Ensimmäisellä matkalla en ollu uskaltanu, koska mun unenlahjoilla sitä saattaa helposti hurahtaa aseman ohi kun niin sikeästi uinuu. Vähän haukkana olin kuitenkin, koska raahasin mukanani niin paljon joululahjoja ja muuta krääsää Lontoosta, että niiden hävittäminen olis ollu ihan järkyttävä lovi mun lompakkoon. Tällä hetkellä aika pitkälle kaikki ne, joille haluan lahjan antaa, on nyt hoidettu. Omasta perheestä kaikki on ainakin selvillä, jos ei ostettu, ja kavereista olen aika varma, että niille, joille haluan lahjan antaa, on hoidettu. Joulukortit menee sitten erikseen tiettyihin talouksiin.

Täytyy kyllä myöntää, että erityisen jouluinen fiilis ei kyllä vielä ainakaan ole! Johtunee varmaan lumen puutteesta (tai siitä, ettei ole ollut edes loskaa!) ja mm. siitä, ettei mulla ole joulukalenteria. Mä haluan joulukalenterin! Täällä englannissa on kuulemma tavattoman omituista, että joku haluaa tavallisen, kuvallisen joulukalenterin eikä suklaakalenteria. No totta mooses! Hyvänen aika sentään. Tartten partiolaisten joulukalenterin :DD Kuka lähettää?
Nyt vähän jo odotan että milloin pääsee kotiin. On jo aikas ikävä. Joulu on mulle perhejuhlaa, mä haluan perheeni luokse! Sitä ennen itsenäisyyspäivä ja synttärit täällä Englannissa. Toivottavasti saan Yle Areenan toimimaan ja voin kattoa suorana. Ja ostaa kynttilöitä ja polttaa niitä. Sunnuntaina kun on sitten vielä toinen adventtikin!

Ihana Joulu.

4.12., torstai

On se kummallista kuinka päivät on yhtäkkiä hidastunu velliksi kun viimein on sellanen olo et woop woop kohta mennään himaan! Istun duunissa ja katson kun mun digitaalikello kulkee omaa aikaansa samaan aikaan kun duunia on silti ihan yhtä paljon kun ennenkin. Ehkä se johtuu siitä, että keskittyminen ei oikeen oo kohdillaan tällä hetkellä, kun mielessä pyörii maan miljoona asiaa. Sellanen fiilis, että no mitä me täs oikeen venataan, eiks kaikki oo nyt plakkarissa? Aikasen varma kyllä oon että jään kaipaamaan kaikkia tyyppejä varsinki duunista. Tää on ollu ihan mahtava työ-ympäristö, ja toivonkin, että tästä jonkinlainen suhde poikisi loppujen lopuksi.
Mutta ihan ekaksi Suomeen!

Helen kutsu mut ja Sadun syömään ens viikolla – me ollaan juteltu siitä vähän on-off koko tän ajan sen jälkeen kun muutin sen neljän yön jälkeen sieltä. Satukin kun siellä ehti yhdellä illallisella käydä, niin musta oli tosi kaunis ele että se sitten kutsui hänetkin mukaan. Pienen sumplailun jälkeen päätettiin, että 10. pvä sopii kaikille parhaiten, koska Sadulla on usein kaikenlaisia kokouksia yms. ja keskiviikko oli sitten parempi kuin tiistai (jolloin olis ollu mun synttärit! Mut ei sit ;P). Odotan kyllä hyvillä mielin että pääsee taas näkee niitä ja juttelee niiden kanssa ja syödä Helenin ihanaa ruokaa!

Tänään olen sopinut mun kämppiksen Sophien kanssa että mennään Joulumarkkinoille! Mulla ei ole oikeastaan hajuakaan, että mitä siellä tapahtuu, tai siis että kaiketi kyseessä jonkinmoinen jouluostos-paikka (ihan tosta markkinasta päättelin, enkö ookki fiksu?) plus päälle jotain häppeninkiä? En ollenkaan lukenu sen tapahtuman selitystä, johon Sophie mut kutsu, koska ei se nyt sinällään niin suurta innostusta herättäny.
- Mitä lähemmäs tosiaan toi kotiinpalu saapuu, sitä vähemmän mä haluan viettää aikaa super-sosiaalisissa piireissä. Mä luulen vähän, että nyt on Sarlotan sosiaalisuus-pankki kulutettu, ja mietin paljon Chrisiä ja hänen sanojaan – aina, kun puhutaan introvertti- ja ekstrovertti-asioista, Chrisillä on tapana sanoa että ei välttämättä ole suotuisinta sanoa että ”minä OLEN ekstrovertti”. Sen sijaan voi sanoa ”minun PREFERENSSINI on olla ekstrovertti”, koska kaikki puolet aaltoilee ihmisessä kumpaankin suuntaan. Jos joku sanoo 'olevansa' jotakin, se tarkoittaa, että se asia siinä ihmisessä on täysin muuttumaton, ja on yks Chrisin ammatin puolista osoittaa ihmisille, että jos ne vaan haluaa, niin ne varmasti myös pystyy muuttumaan – hänen avullaan, tietenkin. Tällä hetkellä musta tuntuu, että vaikka preferenssini onkin ekstroverttius ja ihmisten kanssa bailailu, mun introvertti puoli on nyt tosi voimakkaasti esillä ja haluan hirveesti omaa rauhaa, omaa tekemistä, minä päätän, ihan itse. En jaksa yhtään mitään toisten miellyttämisjuttuja tai ryhmässä tehtäviä sosiaalisia ajanviettoja – haluan vaan minut ja oman koneen ja tutut äänet TeamSpeakissa, ja se on siinä.

Oli kyllä varmaan villi täydenkuun yö viimeyönä, kun niin hemmetisti ramasee.

Viikko 48, 24.11.-30.11. ||1/3

tiistai, 25.11.

Tässä kun kirjotin ton päiväyksen, pieni kalmanhiki nousi pintaan. Ollaanko me oikeesti jo marraskuun vikalla viikolla? Hiukka karmivaa. Tavallaan jo ajatukset kääntyy koko ajan enemmän Suomen ja perheen puoleen, mikä on toki tosi mukavaa, mutta edessä häämöttää sillon myös totta kai valmistuminen yms. Meep! Tulevaisuus on kuulkaas aika pelottava nakki.Duunissa sen sijaan on tällä viikolla hurjan paljon kaikkea tapahtumaa. Tää viikko jää tyngäksi normitöiden osalta, sillä kunnon duunia oli mulla vaan eilen ja tänään. Huomenna, keskiviikkona, on iki-ihanan Chrisin NLP-kurssi, jonne minä ja Joe ollaan menossa (jee!), torstaina on puolipäivä, koska sitten kesken kaiken, siinä lounaan tienoilla, me lähdetään Lontooseen! Siellä on yks Euroopan suurimmista yritysmessuista (nimeltään The Business Show – pikkasen mahtipontista), joilla vietetään sitten koko päivä perjantaina. Viikonlopuksi jään kaverille Lontooseen ihmettelemään näkymiä Iso-Britannian pääkaupungissa, joten siitäkin tulee varmasti aikas mahtavaa.
Istun tässä ja mietin, mistä voisin kertoa. Jotakin kummallista, hassua, pientä tapahtumaa, joka voisi saada vaikka jonkun hymynalun lukijan huulille. Jos voisi hauskuuttaa sitä, joka näitä tekstejä sattuisi lukemaan. Tällä hetkellä olo on, että paljon ei ole kerrottavaa. Kolme kertaa viikossa päivittäminen jättää vähän tampioksi, kun ei ole paljoa sanottavaa tiettyinä päivinä.
Kyllä, työskentelen edelleen. Graafista suunnittelua, kyllä. Edelleen Illustratorilla.
Kyllä, asun samassa asunnossa. Kämppikset on tosi kivoja, jep. Edelleen.
En ole paljon töiltä ja SK-merkinnöiltä ehtinyt tehdä mitään kummempaa. Viime viikolla olen halunnut viettää tosi paljon aikaa taas mun ”oman porukan” kanssa, elikkä mumble-jätkien, mun pienen lauman kanssa. En tiedä, onko mussa jonkinlaista kärttyisyyttä nyt havaittavissa, kun koko ajan pitäis vähän niinku ”live the experience to the fullest” ja nähdä kaikkea. Mulle on täällä mm. sanottu, että ”You didn't come here to do the stuff you do at home, you're supposed to do new things.” Anteeks mitä? Ainut asia mitä mä TULIN tänne tekemään, on työssäoppiminen. Kaikki muu on sellasta mihin voin halutessani ryhtyä. Almondillakin sain kuunnella viime viikolla sitä, että olin missannu aikasemman viikon one-on-one-meetingin – siis siitä syystä, että olin kipeä. Nyt ilmoitin etukäteen, etten pääse tulemaan (koska kokemuksena suunnaton juttu, TEH BUSINESS EXPOH), ja siitäkin oli tulla satikutia. Lisäksi niin Petra kuin Janetkin sanoi, että ne ei kauheesti tykkää etten usein jää Language Caféeseen (joka on valinnainen) jotta voisin viettää aikaa niiden porukan kanssa (en halua). Tämä kaikki sen jälkeen, kun mulle oli eka sanottu siitä, että meidänkin kämpässä aikuisten pitäis osata järkätä asiat keskenään ilman, että niiden pitäis puuttua meidän välisiin juttuihin. Oh, hups, enkö mä nyt sitten tässä vaiheessa ollukaan itsemääräämisoikeuteni ansaitseva aikuinen, kun kyseessä on Almondin omat jutut? Language Caféssa järkätään ohjelmaa, joita teen usein kämppisten kanssa, tai sitten siellä on PowerPoint-esitys aiheesta X, jonka päätteeksi täytetään ristikko teemaan sopivilla sanoilla. Anteeksi nyt vaan, mutta itselleni ja (haluamatta kuulostaa täys munapäältä) englantini tasolle kyseessä on ohjelmaa, jota en oikeen jaksa mun työpäivien jälkeen. Mieluummin vietän sen ajan tekemällä jotain kivaa, joka oikeesti rentouttais mua. Varmasti Language Café on joillekin kiinnostava, tai jos asuis vaikka yksin, niin siinä vois olla sopiva sosiaalisuuspistos viikon loppupuolella, mutta itse saan ihan tarpeeksi ihmiskontakteja ja viime aikoina tosiaan tullut jopa sellainen ”haluan sulkeutua huoneeseeni” fiilis. Onneks mulla on oma huone, ja ovessa lukko.
Ei oo pakko jos ei haluu.
En mä täällä aio selitellä kenellekään yhtään mitään, siis tietenkään jos kyseessä ei ole duunipaikka, taikka jos Almondilla on oikeesti joku pakollinen juttu menossa. Kyllä mä niihin one-on-one tapaamisiin olen tullut ahkerasti joka ikinen kerta, koska se ON pakollinen.

Tulipas tästä nyt vinetyspäivitys. Toivottavasti loppuviikosta tulis vähän pirteempää tekstiä. Ajattelin mm. päivittää perjantain ajan livenä koko ajan mitä teen, mutta se luultavasti menee niin, että päivitän mun omaa blogia livenä ja heitän sitten päivityksen tänne koulun blogin puolelle. Lisäks huomenna Chris. Ihanaa. Odotan innolla, mitä siitä tulee.

Niin ja tässä vähän kuvia siitä mitä olen tehnyt, kun Michele niitä on pyydellyt.

Joulukortti-tarjous

Smallporate tulee tarjoamaan hostausta, 1/2

Hostausten mainostus, 2/2 - kyseessä kolmesti taittuva lehtinen

Banneri joulutapahtumaan

Viikko 47, 17.11.-23.11. || 2/3

18.11. tiistai

Maanantai oli viimeinen aamu, kun olin Bobbyn kanssa. Viikonlopun ajan se oli jaksanu mun kanssa hengailla, ja aamulla oli sitten sanottava sille että moi moi ja hyvää matkaa takaisin Pohjois-Englantiin. Pientä sählinkiä ja keskittymisen herpaantumista aiheutti niin oma yskäkin kuin Sophien puolesta tehdyt puhelinsoitot – raukka on vielä kipeempi kuin viikonloppuna, ja se kävi lääkärissäkin sitten eilen. Tuomiona nielurisatulehdus, eli ei mikään ihme että on sattunu ja ääntä ei kuulu. Soitin tosiaan sitten sen pyynnöstä sen töihin, jossa kukaan ei kylläkään vastannu, mutta jätin viestin ja toivon, että ne sitten kuunteli sen töissä.
Ns. Pitkän viikonlopun jälkeen on aina outoa tulla taas töihin. Koska torstai ja perjantai meni kipuillessa, ja muutenkin viikonloppuna tapahtu niin paljon kaikkea, oli ihan sellanen fiilis kun olis just tullu lomalta takas töihin. Jonkinlainen loma se olikin, kun sai olla Bobbyn kanssa. Oli kuitenkin yllättävän paljon energiaa töihin, ottaen huomioon, että oon ollu aika naatti ja katsellessa luokkakavereiden päivityksiä syyslomista on kyllä kateus iskenyt moneen otteeseen. Olo oli kuitenkin sen verran energinen jatkuvasta yskästäni huolimatta että oli tosi kiva työskennellä ja nähdä duuniporukkaa. Täällä on niitä ihmisiä, joiden takia hymyilee ihan vaan siksi, että niiden nimi mainitaan.

Tällä hetkellä työskentelen meidän asiakkaana olevan hammaslääkärin logon ja joulukortin parissa. Kaikkea duunataan taas illustratorilla, jonka kanssa olen tehnyt jonkin sortin aselevon – olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tuntuvat handlaavan kyseisen pienimmät salaisuudetkin, ja niihin ihmisiin minä en kuulu (toisin kuin pomoni Sam, huokaus!). Kaikkea nippelitietoa olen kyllä siitäkin ohjelmasta oppinut tänä aikana, minkä oon viettäny Englannissa. Tää työssäoppiminen on siitä juuri niin erinomainen, kun se pistää kaiken oikeeseen perspektiiviin – miten paljon mitäkin työkalua tulee käytettyä ja mihin kaikkeen olis ehdottomasti pitäny tutustua enemmän. Illustrator on aina sellanen arkku, jonka avaamiseen liittyy riskinsä, mutta sisältä voi löytää myös aarteita.
...ai että kun voi puhua kaunopuheisesti graafiseen suunnitteluun käytettävästä ohjelmasta.

Tänään meillä on viime viikon business expon debriefing, mikä tarkoittaa sitä, että Chris tulee tänne! Jee! Kun ihminen on mielenkiintoinen, mä haluan vaan olla samassa huoneessa sen kanssa. Se riittää.
Kaikkein parastahan on se, että Sam soi mulle ja Joelle vapaapäivän 26.pvä, jolloin me mennään osallistumaan Chrisin yhden päivän NLP-kurssille! Voitte vaan arvata, kuinka innolla mä sitä odotan.

20.11. torstai

Tää viikko on edennyt aika nopeasti kaiken kaikkiaan. Pientä univajetta on tällä hetkellä ilmassa, ihan omasta syystä kylläkin – maanantain viettäminen venähti vähän niinkun pikkutunneille asti hyvässä seurassa, enkä sitten maanantain olekaan nukkunut niin paljon kuin yleensä. Suurin synneistäni tällä hetkellä on ehdottomasti torkuttaminen. Mitä tapahtuikaan Sarlotalle, joka repi itsensä sängystä heti herätyskellon ensimmäisten pirahdusten aikana? Luulen, että on pakko tehdä niin, kun Sandra on ehdottanut: laita se herätyskello jonnekin, jonne et yllä sängystä käsin.
Mutta kyllä syytän sänkyänikin! On se sen verran mukava kokonaisuus että. Varmasti tulen kaipaamaan sen kokoa koti-Suomen pikkusängyssäni.

Koti-Suomesta tuli mieleen, Ellinoora sitä jo vähän kyselikin kun vähän juteltiin tässä parin päivän sisällä, että onko ikävä jo iskenyt. Olen ollut erityisen positiivisena ja hyvässä mielentilassa koko tämän ajan Englannissa, enkä ole paljoa uhrannut ajatuksia Suomeen tai että miten siellä menee. Ne perheenjäsenet ja ystävät, joiden hommia on tullu seurattua ja joille on tullu juteltua, kuuluu aika pitkälle tosi läheisesti omaan elämään muutenkin, ja se kontakti, mitä on ollu, on riittäny. Anjaa nyt ehkä kaikista eniten on ollu ikävä, kun muutenkin sen näkeminen ei oo ollu helpointa nyt kun ei asuta enää yhdessä, mutta muuten kaikki on kyllä ollu jees enkä oo ajatellu paljon mikä kotona odottaa.
Nyt sitten tällä viikolla, ehkä siitäkin syystä että Bobby kävi kylässä, oon kotia jo jonkin verran alkanut kaipaamaankin. Ei sitä tietenkään täällä ulkomailla ole samalla tavalla yhteydessä omiin perheenjäseniin ja ystäviin – täysin eri asia on kokea jotakin kaverin kanssa kuin kuulla siitä myöhemmin samaiselta kaverilta. Asun Suomessa samassa asunnossa siskoni kanssa ja samassa kerrostalossa äitini ja pikkuveljeni kanssa, joten oma pieni perheyhteisö on ajatuksissa kyllä päivä päivältä enemmän.
Tavallaan ajatukset pyörii nyt siis sitä rataa että joo, kotiin on kiva palata, sitten kun sen aika on. Vielä ei tartte, mutta hyvä, että sekin päivä odottaa. Joulun lähestymisestä nousee mulle kanssa aina kaihoisa fiilis, ja kaihoon mulla yhdistyy aina kaipuu niiden ihmisten luokse, joista niin kovasti välitän ja joiden tiedän välittävän myös musta.
Syväluotaavaa tekstiä näin torstaina, non?

Töissä tällä hetkellä ollut paljon kivaa tekemistä – joulukorttia asiakkaalle alkuviikosta, ja nyt sitten eilen aloitin uutta hommaa. Smallporate tarjoaa muiden asioiden lomassa myös webbisivujen hostausta ja erilaisia sähköpostipaketteja, ja siihenhän ne tarvitsee oman lehtisensä mainostamaan ja kertomaan palveluistansa. Sam sano mulle, että sen pitäis olla aika selkeä eikä kenties niin graafisen suunnittelun ylevöittämisteos (eli vielä tiukemmin siis keep it simple, stupid!). Sain Samilta yhden esimerkin siitä, minkälainen kokonaisuus vois olla, ja sen jälkeen käytin hieman aikaa tutkimaan näitä kolmitaitteisia lehtisiä ja etsin lisää inspistä.
Oon huomannut, että vaikka kuinka mulla on piirtopöytää ja hienoja digitaalisia ohjelmia, joilla piirtää, mä palaan itse aina takaisin paperiin. Oli se sitten muistiinpanojen kanssa tai suunnitellessa ihan vaan esimerkiksi tällasia lehtisiä, mä tarvitsen paperia ja kynän – kynä voi olla mitä vaan, vaikka kuulakärkikynä (mitä täällä töissä eniten käytänkin). En tiedä mitä se musta sitten kertoo sen kummemmin, kineettinen opiskelija, vai miten nää erilaiset tavat oikeen nimettiin? Mä oon vähän arkaillut tätä puolta itessäni, koska, noh, jos nykyihmisellä kerta on kaikki nämä laitteet, miksi ei nykyihminen niitä sitten käyttäis? Nyt kuitenkin annan itselleni armoa ja ymmärrän, että jos haluan pyrkiä parhaaseen tulokseeni, se tarkoittaa sitä, että tunnistan ne työkalut/välineet, joiden kautta siihen pääsen. Paperi sattuu puhuttelemaan mua ja sen kanssa saan parasta aikaiseksi, joten se olkoon sitten välineeni parempaan lopputulokseen.

Oon ollu oikeestaan tosi tyytyväinen siihen suunnittelutyöhön, mitä oon täällä saanu aikaseksi – ja tuntuu, että opin kanssa koko ajan, graafisesta suunnittelusta erityisesti mutta myös Illustratorin paholaisesta. Katson kuitenkin koko ajan eteenpäin – on paljon sellaista, mistä voisin oppia lisää, ja mistä haluan oppia lisää. Myös kummastakin pomostani seuraan koko ajan niitä piirteitä, jotka saa mut miettimään miten hienoja ihmisiä ja yritystyyppejä ne on. Sam on virallinen ja sillä on langat selkeesti käsissään – silti sillä on pilke silmäkulmassa ja se osaa ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun tosi näppärästi. Mietin paljon, minkälainen se on läheisten ystävien kanssa. Ekstroverttina kuitenkin se jaksaa olla ihmisten kanssa, mutta sillä on välillä sellasia hetkiä mitkä saa mut miettimään, että mitä sen päässä liikkuu. Siinä on vähän sellasta miespuolista Sandra-auraa – jotain mystistä ja kamalan kiinnostavaa. Lewis on taas erilainen, vaikka on niissä yhdistäviä piirteitä. Se on todella lämminhenkinen ja intensiivinenkin tarpeen tullen, todella rento ja rauhallinen. Sen takia sitä onkin hauska seurata kun se innostuu jostain. Luulen, että siinä yhdistyy se, että kun ihminen tietää paljon, siitä tulee tietyllä tavalla magneettinen, ja ihmiset haluaa jutella sen kanssa ja on kiinnostuneita sen mielipiteistä. Lewis tekee asioista vaivattoman näkösiä – Sam puskee läpi vaivatta.
Mielenkiintoinen yhdistelmä.
(sitten on totta kai myös Joe ja minä, mutta Joe on hömelö ja minä oon minä, että ei siitä sitten sen enempää.)

Viikko 43, 20.10.-26.10.

23.10. torstai

Smallporate on yrityksenä tosi paljon mukana kaikessa paikallisessa toiminnassa, ja useaan otteeseen sitä kuulee, että tyypit on siellä tai tuolla jossain aamuisessa tapahtumassa, yms. Joka toinen torstai, jos muistan oikein, kokoontuu Plymouth Networking breakfast, mikä on samanlainen tapahtuma kuin mihin Janet Almondilta vei mut tyyliin heti toisena viikkonani. Ainut ero on se, että kyseessä on Plymouthin Aquariumissa järjestettävä tilaisuus, joten ei tarvinnut mennä niin sanotusti merta edemmäs kalaan! Sam ehdotti, (tai no, pikemminkin sanoi, että mä vien sut sinne, ja minähän tulen vikisten perässä :D) että mä tulisin sen mukaan sinne, että se olis hyvää kokemusta ja että pääsisin sitten sielläkin vaihteeksi puhumaan ääneen kaikille (kääks!). Sovittiin sitten niin, joten aikainen herätys oli vaihteeksi odottamassa. Samin kyydissä tuli myös yksi sen tutuista, ja olin tosi innoissani loppujen lopuksi koko aamiaisesta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun menin Plymouthin kuuluun National Marine Aquariumiin, ja odotin kamalasti näkeväni kaikenlaisia mereneläviä ja että syötäisiin siellä meduusatankkien vierellä, tai jotain yhtä James Bond-maista. Hieman petyin, kun sitten mentiin vaan rappusia ylös suoraan ylimpään kerrokseen ja siellä oli ihan kahvila-alueelle katettu meiän pöytä. Mut hieman lievitti se, että iki-ihana Chris oli siellä kanssa! Että musta välillä tuntuukin hömelöltä kun voin kiintyä niin nopeasti ihmisiin, sitä välillä kokee olevansa joku koiranpentu kun on niin innoissaan siitä, että joku, joka on tosi karismaattinen puhuja, on paikalla ja tietää sun nimen ja vaikuttaa vielä siltä ettei sitä nyt ainakaan haittaa, että pyörit sen jaloissa. Ja vaikka se aamiaispaikka nyt ei ollutkaan niin tunnelmallinen joidenkin fisutankkien puuttuessa, oli näkymä Plymouthin lahdelle kyllä aika silmiä hivelevä. Oli ollu niin vankka sumukin ja kaikkea, mutta merelle näkyi tosi hyvin.

Aamiaisella oli aika paljon porukkaa, ainakin verrattuna siihen aikaisempaan aamiaiseen, jonka vietin Janetin seurassa. Aika pitkälle kaikki oli mulle täysin tuttuja naamoja, jos ei nyt sitten Chrisiä laskettu sieltä. Taas vankkaa englantilaisbrekua naamaan ja siitä esittelykierrokselle. Sam oli aikasemmin suunnitellu mun kanssa että mä rupeen puhuu ihmisille suomea ja Sam sitten ”kääntää” sen ihmisille. Oli hauska nähdä, kuinka pöllämystyneen näköisiä ihmiset oli, kun rupesin lärpättämään suomeksi, ja Janet, joka sattui olemaan ekaa kertaa paikalla, virnuili pöydän kulmapaikalla aika leveästi. Sam sitten parin ”käännöksen” jälkeen sano et ”Fuck it, I don't really know how to speak Finnish and she's got excellent English, so. Go on, Lodi.” jonka jälkeen sitten käänsin saman tien englanniksi ja esittelin itseni ja Smallporaten lyhyesti. Sam siihen sitten lisäsi pari sanaa ja puhui sitten sen puolesta, että ihmiset ottais vastaan työharjoittelijoita, joita Janetin kautta esimerkiksi voi sitten pyytää ja tiedustella. Tosi nätisti puhui musta ja tuli hyvä fiilis, minkä lisäks vielä Chriskin lisäs omat kommenttinsa soppaan ja sit tuli jo sellanen ”okei okei kyl mäki teitä ja siis tosi paljon, mennään eteenpäin tai mä oon kohta yhtä punanen kun tomaatti!”-olo. Mutta oli kivaa, kauhee vaan kun tuntee aina jännityksen kasvavan aina just ennen omaa vuoroaan, sitä mun on jollain tavalla käsiteltävä. Aina jälkeenpäin hurjan helpottunu olo kun on saanu puhuttua.
Muuten tilaisuus oli tosi samantyyppinen kuin aikaisempi breku, jolle osallistuin, joten oli ihan mukava olla läsnä. Tällasista messuista ja muista virallisuuksista tulee tosi helposti mieleen oma isäni, joka on tosi fiini ja fiksu ammattilainen, jonka messuista oon saanu kuulla aika pienestä pitäen jo.

Kaikkea sitä kokee kun ikää karttuu ja uusia kokemuksia napsii plakkariinsa :)

Viikko 45, 3.11.-9.11

Olen auttamatta jäänyt jälkeen blogin kirjoittamisessa, joten otan kiinni viikon kerrallaan. Päivittelen näitä samaan aikaan, kun saan kirjoitettua lisää.

9.11. sunnuntai

Tänään juhlitaan Suomessa isänpäivää. Jännä juttu, mutta näin ei ole Englannissa – täällä tämä sunnuntai on omistettu kokonaan Remembrance Sundaylle, päivälle, joka Iso-Britanniassa on ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivä, vaikka nykyisin päivästä on muodostunut kaikkien veteraanien ja kaatuneitten muistopäivä. Päivä on aivan erityinen, ja näin ulkomaalaisen silmin aika ainutlaatuinenkin. Meillä ehkä pyhäinpäivä, veteraanien/kaatuneitten päivä ja ihan oma itsenäisyyspäivämme voisivat yhdessä olla jollakin tapaa rinnastettavissa siihen skaalaan, miten täällä on Remembrance Sundayhin valmistauduttu. Suomeksi päivää kutsutaan myös Unikkokukan päiväksi, sillä unikot ovat Remembrance Sundayn symboli. Kukan merkitys juontaa juurensa erään John Maccraen, kenttälääkärin ja everstiluutnantin, kirjoittamaan kuuluisaan runoon, In Flanders Fields.

» In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.

We are the dead. Short days ago
We lived, felt dawn, saw sunset glow,
Loved, and were loved, and now we lie
In Flanders fields.
Take up our quarrel with the foe:
To you from failing hands we throw
The torch; be yours to hold it high.
If ye break faith with us who die
We shall not sleep, though poppies grow
In Flanders fields.»

Aloin jo pari viikkoa sitten kiinnittämään huomiota siihen, että ihmiset kulkivat paperinen unikonkukka rintapielessään kaupungilla, jopa joitain autoja joiden puskuriin oli kiinnitetty unikonkukkia. Kun kyselin aiheesta ympärilläni olevilta natiiveilta, sain tietää, että kyseessä on Remembrance Sundayn tapa. Mitä lähemmäs tätä sunnuntaita ollaan tultu, sitä enemmän punaisia unikonkukkia on ilmestynyt katukuvaan, tulipa Lewiskin töihin punaisen kukan kanssa. Olin kuullut juttuja, että Remembrance Sundayna on tapahtumaa Hoella, eittämättä Plymouthin kauneimmalla paikalla, ja kun Sophie kutsui mut naamakirjan tapahtumaan sunnuntaille, olin et miksipä ei!
Tänään siis heräsin aivan liian aikaisin viikonlopulle, mutta mieltä lämmitti se, että ulkona oli kirkastumassa todella kaunis päivä, joten juhlallisuuksia ei siis tarvitsisi seurata sateessa (vaikka kun kyseessä on englantilainen sää, sitä ei koskaan voi sanoa varmasti, milloin auringonpaiste yhtäkkiä muuttuu raekuuroksi...). Lähdettiin kolmen poppoossa, minä, Sophie ja Tom, ja mentiin bussilla keskustaan. Jo bussissa yli puolella oli unikkokukat rinnuksissaan, ja sitä jäi vähän miettimään, että kuinka paljon pitäisi itse osallistua toisen maan juhlallisuuksiin? Tai että, no, ensimmäisen maailmansodan loppupuolellahan oma rakas Suomi vasta itsenäistyi, ja toisen maailmansodan aikaan meikäläiset sijoittuu häviäjien puolelle... Näitä ja muitakin ajatuksia pyöri päässä, vaikka loppujen lopuksi sitten päädyin siihen, että eihän mua mikään estä muistamasta kaikkia niitä kaatuneita, jotka antoi henkensä oman maansa puolustamiseen. Ajattelin Suomea ja lähestyvää itsenäisyyspäivää – tämä vuosi on erityinen kaikkien muisteluiden osalta, koska mm. ensimmäisen maailmansodan lopusta tulee täyteen 100 vuotta tänä vuonna. Mikä on sekin ihan älytön ajatus! 100 vuotta kun ensimmäinen maailmansota loppui?! Sata vuotta, vasta? Voi ihminen, miksi olet niin julma ja ahne.

Paikalle saavuttiin sitten noin kahtakymmentä minuuttia yli kymmenen, kun juhlallisuuksien määrä oli alkaa puoli yhdeltätoista. The Hoella on valtaisa muistomerkki toisen maailmansodan kaatuneiden muistoksi, ja sen ympärille oli kerääntynyt vähintään sadoittain ihmisiä. Itse muistomerkki oli eristetty, sillä armeijan ja laivaston palveluksessa olevia ihmisiä oli siellä tiukasti asennossa ja johtavat miehet omilla paikoillaan. Joku kävi välillä tarkastamassa että rivit oli varmasti suorassa ja hatut kunnolla yms. Tuli vähän samanlainen fiilis kun mun kaksosen valojen anto-tilaisuudessa – vaikka kyseenomainen tapahtuma tapahtui ihan Suomessa ja sellasessa -20 asteen pakkasessa. Samalla tavalla kuitenkin siellä paria alkoi heikottaa se rivissä seisominen, ja seurasin aika tarkasti kun siellä eräskin nuori mies koko ajan päätyi polvistumaan, jotta olisi pärjännyt taas seistä hetken aikaa. Yhden nuoren naisen sitten ihan lääkintävastaavat joutu sitten viemään pyörätuolilla pois, sen jalat oli ihan lukossa ja se näytti siltä, että se olis pyörtyny minä hetkenä hyvänsä.

Puolelta alkoi sitten itse virallinen tilaisuus. Siellä ensin kerrattiin, miksi tätä päivää vietetään, ja seurattiin, kun sotilasparaati marssi paikalle. Itse en marssista paljoa nähnyt ennen kuin vasta sitten, kun marssijoiden sotilasosuus pääsi muistomerkille asti – marssissa on mukana usein myös koululaisia, ja tällä kertaa siellä oli noin viidestä eri ala-asteesta lapsia, mutta niistä en olis tienny jos ei alun kuulutus olis niin kertonut. Marssijoista tietty osa kerääntyi omaan rykelmäänsä, ja paikalle kannettiin valmiiksi seppeleet jokaiselle varuskunnalle annettavaksi muistomerkille. Paikalle kerääntyi lisää silmäätekeviä, kunnes sitten kello yhdeltätoista kahden minuutin hiljaisuuden merkiksi pamauttivat yhden tykinlaukauksen viereisestä Royal Citadelista, 1600-luvulta säilyneestä, eittämättä koko Britannian hienoimmasta linnoituksesta.
- Täytyy myöntää, että vaikka päivä oli mulle vieras, totta kai sen merkitys kosketti tosi voimakkaasti. Kun tykin ääni kajahti, suljin silmät ja säikähdinkin sitä tunnekuohun määrää, jota tunsin ittessäni sillä hetkellä. Ajattelin vaan sitä, miten kamalaa on varmasti ollut se, että kuulee tota ääntä jatkuvasti, ja miltä se on mahtanut tuntua niistä ihmisitä, jotka aikanaan the Hoellakin ovat seisseet ja katsoneet lähestyviä armadoja. Fiilis oli todella hurja. Kun tykki pamahti toisen kerran, piti kyllä pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmasta, enkä ollut ainoa. En usko, että siinä joukossa kellään oli kuivat silmät sen jälkeen.

Vaikka olen kokenut, että Englannissa ei uskonto/uskonnollisuus ole kamalan korostettuja, tai sillä tavalla yhtä näkyvillä kun mitä koen, että se on Suomessa, oli tilaisuuteen tullut jopa neljä pastoria eri kuppikunnista – mm. Exeterin piispa ja Plymouthin roomalais-katolilaisen kirkon piispa. Tämä siis maassa, jossa duunikaverini vastasi kysyttäessä, että onko hän katolilainen: ”Ei, mä olen englantilainen.” ...long story, mutta kyseinen henkilö myös kuvitteli, että katolilaisuuden voi nähdä omasta kämmenestään.
En oikeesti valehtele.
Mutta tapahtumassa oli tosiaan tosi paljon uskonnollisuutta läsnä, mitä en ollenkaan ollut odottanut – laulettiin mm. yhteinen hymni ja lausuttiin ääneen Isä Meidän. Oli muuten hassua lausua se siellä väen paljoudessa suomeksi, koska suomenkielessä sitä nyt sattuu olemaan hieman pitempiä sanoja, niin aika hyvin sai kiirehtiä, että pysy englantilaisten perässä. Tajusin vasta myöhemmin, että perhana, osaanhan mä sen englanniksikin, kun Taizéessa sitä on tultu ns. ”laulettua”. No, oh well.
- Sophie kertoi, että ihmiset oli kattonu kummissaan kun olin lausunu rukouksen suomeksi. Ite en ollu huomannu mitään!

Kokonaisuudessaan tilaisuus oli tosi taianomainen. Sää oli upea ja aurinkoinen, ja suunnattomia kumpupilviä (mun lemppareita!) oli kaikkialla. Lisäksi, ilman sadetta, me saatiin myös todella kaunis sateenkaari tilaisuuden loppupäässä. Joo, oli tosi hengellinen fiilis. Nautin kovasti. Nyt unikonkukalla on mulle muutakin merkitystä kun vaan Marimekko!

Valmistautuminen Business Showhun

There hasn't been a lot of updates around this week, because there's been so much to do and lot to attend to! Smallporate owns a company called Intrinity Business Events, which, as you can guess from the name, works as a host to all kinds of different business based events - this week it was the sixth annyal St. Mellion Business Show, where Smallporate works in a partnership in form of Intrinity Business Events. St. Mellion is (according to my inquiries) the biggest golf- and leasure resort in South-West England (aka a poshnest, in according to my own words), where the event was held. The place is situated in Cornwall, and the scenery is just incredible - green, lush hills, old, twisted trees, and I even saw a rabbit!
I was also left wondering for several moments if the english wagtail speaks in a different language compared to the finnish one - like, if there might be a difference to the way they sing?
- Already last week we had to hurry up with the design of flyers and pull-ups, because print can't do miracles - the work has to be there at a set date or they won't get done until it's too late. Still, one customer came up to me as late as this week's Monday (since we had the show on Wednesday) with some changes to the work that we had done to him, which made me go all, "Uhm... Sure, I mean I'll gladly do it, but uh, are you expecting this to be ready for Wednesday....?" Of course I said nothing aloud, I just told about it to Sam (who had his birthday on Monday! He's libra, like my dad!) who was having his day off that a situation like this had popped up, so what should I do about it. I then fixed the whole pull-up in a fast schedule so that I could send it to Sam for his evaluation, and then Sam sent the finished ensemble to print.

Tuesday was of course the most hectic day considering all the preparation that needs to get done, because it's the day before the d-day. Throughout the day I had these kinds of excited shivers going on, because I really wanted to DO THINGS and GO PLACES, and and and! I was ready to start filling all the goodie bags and carrying stuff from place a to place b and all of it, but Sam sat me onto a chair and made me do the work that I was actually supposed to do. I was sad :C
- Of course when you're working with these kinds of busypants, you get to truly notice how many things they're up to at the same time. Sam and Lewis have bought new furniture for the office, and of course they arrived at the same day as the rest of the print stuff that was to be put on our stand and to the goodiebags. Gaz, a man the size of a bear, who does a bit of this and that for Smallporate, was here to fix up the new furniture and to paint our walls a pure white colour. Because why not?! Naturally you're able to have the time to paint a wall, set-up furniture, finish a day's work, prepare all the material ready for the goodie bags and fill them, go to St. Mellion's to fix the venue for tomorrow, eat and drink at some point and actually travel between the office and St. Mellion, all in one day... But for some odd reason it still worked! I even thought that the start of the day was incredibly slow (which might of course been affected by the fact that I was so unmotivated to do the work that I had been given, because _excitement_!). Gaz was painting the wall and I ended up staring at his work from time to time, cause I would've wanted to do that too even more than my own work (I know, I'm awful, but but! I wanted to be a part of that day!). Joe was on about all day how it didn't feel like they were in a hurry. We had a little fun and laughs and overall it was as if all of us were on a restless but goofy moods. Lewis, among other things, rolled me out of the office (because I took his chair - but hey, it was nicer than mine! And now it is mine. Woo!) and I gained a fine hat in the shape of a box. Yay!

Things picked up finally from there, as they have a tendency to. The pull-ups and the prints were supposed to be delivered already in the morning, around 9 o'clock, but only a few of them found their way to the office and Sam was calling and messaging after them all through the day - especially when it included pullups for our customers as well. Finally they found their way to the office, and phew - I just so enjoy seeing my own handiwork presented in its final form. I wish that I'll never outgrow the feeling of utter excitement and wonder that fills me when someone opens a box which contains stuff that I've done, or if someone is rolling open a big poster I've made, or just about anything, when you know it's made by you and now it will be put to use. It's a very intoxicating feeling, and for some reason I think that it might be close to the kind of kicks live performers receive from standing in front of the audience.

Also the final materials for the goodiebags came with the delivery, and so me and Gaz started organizing all the papers to their individual piles, from where they'd then easily be packed into the St. Mellion goodiebags. Gaz is extremely nice and talkative person, despite his big size which might make him look threatening to some, but as soon as you talk to him, you realise what a great and humorous human being he actually is. It was nice to chit-chat with him while packing the goodiebags, it was enjoyable motoric and repetetive work.
- We were able to pack a while as Sam and Lewis where finishing up their last minute work stuff and then was the time for departure! Had to get my stuff together immediately, because I though of going straight home from St. Mellion's. We carried all that we needed to a big, white van and then we just went on our way!

I sat on the front seat (because SHOTGUN) and I enjoyed it thoroughly. I think the last time I was in a van was when I was moving from Lahti to Helsinki and I was sitting with Samuel and dad with all my belongings stuffed into the back. Overall I just love driving around so much, I miss it so much, long trips to other places, so I was really feeling it on the road. Plymouth and the travel to Cornwall in the darkness that the evening had settled onto us was absolutely lovely, it was wonderful seeing the city rise onto a hillside in a typical South-West english way, all the small light in the windows and the smell of sea air. Ah! We went through the Tamar Bridge, which according to the big numbers on it was built in 1961, and damn, was it a sight or what!

I got the idea of the English version of the famous San Francisco bridge, even if it amused Sam and he told me that it really wasn't all that big or special in the long run. It still held a wonderful view, everything looked so cool. I was as excited as a puppy!
- I didn't see a lot of St. Mellion when we arrived, the evening had settled a very heavy darkness everywhere, so we could only see lights, lights everywhere. I did manage to make out the great size of the building though, and then we were already busy carrying the stuff inside. As a place, as soon as we walked inside, I got an even stronger vibe of poshnest, due to the fitted carpet, employees brushing by in their smart suites, last hour golfers (how on earth would they see anything in the darkness?) etc. etc. The hall where the business show was to be held, was quite big, and many exhibitioners had already gotten their stands up, but there were a few people with us at the same time, and a few even after us who put their banners up and fixed their pullups. Luckily we didn't need to take care of any setting up the tables kind of stuff, since that was St. Mellion's responsibility. Overall our stand started to look like a proper business show stand and thus utterly majestic, so we decided to go grab a bite.

St. Mellion had organized tea (...dinner) for all the exhibitioners, but in the end there was only nine of us there. Well, at least the conversation was easy enough to handle and it was nice to get to know people in a smaller group! You felt a more personal touch to the people involved, which is why you then greeted them with a slightly wider smile the next morning.
- The food was absolutely fantastic - for the appetizer I chose duck terrine and for my main course I chose my very first, officially english fish 'n' chips! The whole thing was HU-GE, for a change, cause I guess the english are storing food for the long winter or something... Phew. It was divine though, and again I felt like a landslide (= a feeling that could be fixed by fitting some wheels under me and someone to push me around).

Gaz arrived to the venue around the time when we were finishing with everything (he had been going to a detour to fix some of his own things) and he snatched Joe with him when we left, while me, Lewis and Sam packed ourselves back into the van. We had been talking about the fact that I'd come back to the office to help with filling the goodiebags (the time was maybe, what, around ten in the evening at that time?), but I was on the verge of falling asleep in the van while Lewis was laughing at me and Sam made the decision for me to just drop me off home and not to take me with them to the office, cause I'd prolly just fall asleep.
- My goodness gracious how the natives drive in this country! In my opinion Sam was driving just incredibly fast, and here I had thought that it was only Lewis' forté (every single time Iäve been in his car, he's slammed the breaks in at least once), but now I'm kinda worried that the irresponsible mid-european style of driving that everyone is talking about would actually stretch all over to England. The roads in Cornwall are stupidly dark, they have no lampposts whatsoever there to light the way, only reflectors on the side of the road to mark the individual lanes and their shapes. If I hadn't been so tired I might've been a little bit uncomfortable, but during the travel it mostly made me nervously giggle about it. Sam took a special route back, so that we could cross the Tamar Bridge on our way back from Cornwall on a path that's been built on the side of the bridge. Damn it looked fine, but again some nervous laughter was involved - but at least I've seen that part of the bridge and the view it offers!

When Sam and Lewis took me home, I found out that Lewis was going to be coming to pick me up already between 6:45 and 7:00, and not at 7:30 like I had originally thought. I definitely didn't want to be thinking about it at that time of the night, but I did fix my alarm instantly, cause I didn't want to wake up to Lewis calling me why I wasn't answering the doorbell... eek.
- Earlier I had messaged Sophie if she possibly had any red nailpolish on her, cause I wanted the full Smallporate-look from head to toe - and luckily, she had some! The time was late enough for her to be in bed though by the time I arrived, since the poor thing has to wake up at six practically every day. Still, being the wonderful person that she is, she had placed the nail polish on a place where I could find it, so I could paint my nails at the wee hours of the evening at the same time as Joe and Mike were watching Avatar: The last Airbender. When Mike was going through Netflix, he stopped on Iron Sky and happened to comment on how great of a movie it is, and I instantly went DAT IS FINNISH! I don't think he believed me at first, but I explained the whole thing and pointed out the fact that my school had been a part of it, so there was no reason to argue. When I slipped that I hadn't actually seen the movie myself, Mike put it on. So the evening kind of stretched from its original schedule, but I had to leave in the middle of the movie, cause I was so dead tired, so I packed my stuff and dove unto my bed, thank you very much!

I was thinking of waking up on the sweet, sensible 5:30 o'clock on wednesday morning, but apparently I hadn't realised to change my alarm after Lewis had updated our timetables. Instead I woke up at 6.10 and I was 100% certain that I would somehow be late and everything would go to hell. Well, it didn't, I got myself up and everything prepared, I had time to have a chat with Bobby on skype and the time was already 7:22 when Lewis finally appeared behind my door (or well, he didn't actually, since he went a couple of doors too far from mine...). Joe got in for the ride as well and we drove to St. Mellion in a little morning traffic, but we arrived at the venue at around ten to eight. Lewish rushed me and Joe to go to breakfast immediately while he himself disappeared to park the car and whatnot.
- The breakfast was called Networking Breakfast, and everything that you could imagine belonging into an english breakfast was served. With Joe's hint I found the table were Sam was already seated, and sat down with some bacon, eggs and tomatoes (I just cannot do this heavy breakfast that the english are all about!). I didn't get to talk a lot to others, since there were people having a few presentations at the front of the room. It looked like Power Point could've quit everything short and sweet to the first dia, and I find it hard to focus on long speeches about businesses and co-operation offered by Plymouthian organisations so early in the morning. I was really tired but I was biting my teeth together so that I wouldn't yawn, and I kept wishing that the whole thing would pass quickly enough. There were some interesting things as well though, such as local politics, which peaked my curiosity, since I enjoy sensing the atmosphere in the english mindset and thoughts.

After the breakfast we got to go to the stand, and I was super excited about seeing myself in the middle of all the other businesspeople and just as fancy as they were. My mood was particularly high because of the Smallporate shirt that Sam loaned to me and of course the "Exhibitionist" tag hanging from my neck! I really felt like I was actually at work in there, and that damn, these people could actually come to me to ask about things! I did notice that all the other women were wearing some kind of high heels, when I was marching away in my army boots... Hehe. I'm pretty sure tht my feet were in better shape than theirs at the end of the day!

- Next to our stand there was CMP Coaching and Training, a one man company, which focuses, for example, in leadership skills and management development. The whole thing is led by an incredibly charming and luminous Chris, who I could've easily and more than willingly spend the whole day with talking about all kinds of subjects. I had heard about Chris before, when Sam and Lewis had told me on my very first days that Chris had among other things done the Myers-Briggs test(!!!), so it was really fun to get to chat with him overall. On the side Sam then said that it would be really good idea if I'd take part on the speed networking starting at nine o'clock - the whole idea of it is to people to sit opposite each other and each has a minute to themselves to explain what their company is about and what they do. Kind of like self-advertising/marketing. At first I was feeling kind of deer-in-the-headlights and immediately asked why me. After a little chat and some encouragement from Chris I was like okay, well, perhaps I'm capable of that. Personally I think I almost instinctively say "no" at first to everything, that I won't agree and I don't like this or that, before I get more comfortable with the idea and someone's like "But you'd be perfect for it!", some kind of a half assed compliment which makes me feel good about myself and after that I'm agreeing and saying YES TO ALL. Lewis prepped me a little and after I had snatched some Smallporate-brochures and taken a deep breath, I jumped in head first.
Of course I was part of that line which had to move after every two minutes, because pfft, you can't make the whole thing too easy. I guess it was better though, not having the time to get nervous at the sitting around thing when you're allowed to move a little and change seats. I felt a bit sorry for the man who was sitting next to me, who I kept poking with my elbows and gave a few kicks to so that he'd move forward when Chris, who was the ceremonial master of the whole thing, blew on his whistle (I did apologize to him afterwards tho, as kindly and nicely as I could...). It was pretty alright talking to people about Smallporate, the whole hall was just so loud as 44(?) people kept talking to each other at the same time. At points I realized that I wasn't even focusing on what the other person was telling me, especially when some people didn't even lean forward so that they'd be heard better. I was like, you want me to climb on your lap and scream to your ear, or are you interested at all? Also one of the facts that I realised was that I guess I speak adequate english since I could go through with something like that without stuttering and all. Afterwards I felt super good about myself, especially since I had gotten one particularly interested person to promise to come visit our stand and everything. Again I felt official and important, and that definitely gets your self-confidence soaring.
As a sidenote - here in England I've realized how much people are interested in a tattoo, which is written in their language. The tattoo which is the easiest to spot on my skin is possibly also the most provocative one (inside my right arm there's a text "Do what you love and fuck the rest"), and here I've been really self-conscious about it all the time. Because I was wearing a short-sleeved Smallporate shirt through out the speed networking, the tattoo was constantly visible, and two people caught onto it - the other was a guy, who knew Sam and Lewis from somewhere, and was chuckling at the tattoo, amused. I think I saved a lot of points by being cheeky and saying "--- and cause I love marketing, I work for Smallporate!" and that's when the guy got the enthusiastic idea of making it the slogan for Smallporate. The other person who commented on the tattoo was a young-ish woman, who after obvious curiosity had read the text let out a nervous laugh and was clearly awkward afterwards. I got the situation to open up with a little humour tossed in though, so that was that. Later at the Smallporate stand a man asked me about my tattoo and wondered if I had any more - he obviously had the kind of an undertone that made me think that he didn't particularly appreciate tattoos overall, but in my opinion I was able to explain my decision on getting them well enough, and I got the man to understand my thoughts about the subject. I did happen to have a livid flashback about my dad though, who back in the day asked for example if I was really thinking clearly if I'd tattoo the word "fuck" in my arm. After this kind of an official event I can say with even more clarity that yes - I don't regret my tattoo at all. My skin, my rules, my responsibility.

Lewis' mom had made cupcakes for our stand (I felt like laughing so much, I was just thinking that not my mom, lol :D), which cheered up our stand even more, but overall I think that we had the most official and smartest looking stand in the whole business show. It was fun to talk to people, I even met a girl named Charlotte, who offered her photography skills, chatted a bit more with Chris and did all sorts of useful things. For lunch I had tuna panini, which looked a lot more fine dining than I had though at first (I was picturing a bread wrapped in plastic, but fine, whatever! I don't mind!).

I was able to sit around in relative peace, what with Sam and Lewis buzzing around with stuff since they were having a talk/seminar thingy at the spot (poor Lewis, he doesn't really like taking the stage to himself no matter how good he is talking to people overall). After that it was more helping at the stand and taking care of other stuff, I went around the venue to look at the other stands and I talked with the people who I had been designing their stands last week. It was fun to socialize and speak english, I've met practically two people overall here in England who have recognized an accent from my way of speaking and immediately asked where I'm from, but most seem to be thinking that I'm english, which of course for me is the most fun. You sometimes find yourself amazed at language and how it works, how it's me who understands all these people but none of them will simply not understand me. (I was having a lot of fun on monday by talking strictly finnish for a good part of an hour, Joe and Lewis were wondering and staring at me and Lewis tried to proper listen to me, but he commented on it afterwards how he can't recognize the different tones of finnish, which makes understanding it even more difficult.)
- I had met a man in speednetworking, who introduced himself as a hypnotherapist, which I was thrilled to the bones and talked about it to Chris, who said that he could arrange us to talk about the subject somewhere together. It was a man named Duncan, who took me with him to his lunch break and explained to me how hypnotherapy works, what and how it influences people and how much it had benefitted him in the past, so much in fact that he decided to become a hypnotherapist himself. He had quite a lifestory behind him, and it was super interesting talking to him. We spoke together for about an hour, which passed so fast as I was asking all sorts of questions and my sense of time just disappeared. It was easy enough to continue on similar topics with Christ, and overall I just kept thinking how I know a person or two, easily, who could benefit from both NLP, which Chris does, as well as hypnotherapy, which is Duncan's forté.

Before I really realized it, the whole thing was over. Oopsidaisies, what on earth? Practically everyone was having a sort of a raffle in their stands, and you could enter by dropping your business card to a bowl in the stand - we, surprise surprise, had a bottle of Finlandia vodka as our prize! When Sam called out for the final time that if you want to enter for a chance to win some finnish vodka, suddenly people started piling up in dozens and the raffle was finished in good spirits. It was actually one of the men who were with us at the dinner on tuesday-evening who won the bottle, so I allowed the liquor to go to better hands with an easy mind.
Taking down the stand and packing everything didn't take long, and the familiar carrying stuff from the venue to the van and back was done practically in no time at all without much thought to it. We were one of the last people with our things, which I guess was to be expected, since we had to collect all the pull-ups of the business show itself as well. We then gathered together with Sam, Lewis, me and Joe with Chris to the downstairs bar for a debrief, and had a drink while talking about the event and what could've been better etc. I wrote down the notes about everyone's thoughts and the ideas that needed to be looked into, and that made the day practically finished.

Lewis took Joe to the city centre and took me home, and it was lovely to get inside the house and know that at least for a moment, the rush had passed. A lovely day.

P.S. I just find out that my boss is taking us here on next tuesday: http://www.adrenalinquarry.co.uk/zip-wire-activities-cornwall/
...I'll be finishing my will before tuesday then.

Preparing for the Business Show

Päivityksiä ei tällä viikolla sen kummemmin ole vielä nähty, koska hulinaa ja vilskettä on riittänyt oikein olan takaa! Smallporate omistaa Intrinity Business Events-nimisen yrityksen, joka toimii nimensä mukaisesti järjestäjänä erilaisille yritysluontoisille tapahtumille – tällä viikolla järjestettiin kuudes peräkkäinen St. Mellion Business Show, jossa Smallporate toimi yhteistyökumppanina Intrinity Business Eventsin muodossa. St. Mellion on (uteluitteni mukaan) Lounais-Englannin suurin golf- ja rentoutumisreservaatti, (eli omien ajatusteni mukaisesti suunnaton porvaripesä) jossa tapahtuma järjestettiin. Paikka sijaitsee Cornwallissa, ja miljöö on siis aivan mieletön – silmänkantamattomiin kumpuilevia viherikköjä, vanhoja, kiemuraisia puita ja näinpä jäniksenkin!
Jäin useaksi hetkeksi myös miettimään, että puhuukohan englantilainen västäräkki eri kieltä kuin suomalainen vastine – että onko niiden viserryksessä jotain eroa?
- Jo viime viikolla oli kiirehdittävä flyereiden ja pull-uppien designien kanssa, koska paino ei pysty ihmeisiin – duunien on oltava siellä tarpeeksi ajoissa tai sitten ei valmista tule ennen kuin on liian myöhäistä. Silti vielä maanantaina yksi asiakkaista, samassa talossa työskentelevä (itse asiassa koko talon omistava) Richard tuli esittämään muutoksia niihin duuneihin, mitä oltiin tehty, mikä sai mussa aikaseksi vähän sellasia, ”öh... Juuu, siis kyllähän mä mielelläni teen, mutta mutta, valmiinako sä odotat tätä sitten keskiviikkona...?” Tietenkään mitään en sanonut ääneen, ilmoitin vaan Samille (jolla oli synttärit maanantaina! Vaaka, niinkun mun isäkin!), joka vietti vapaapäivää, että tällanen tilanne edessä, että mitä tehdään. Tein sitten nopealla aikataululla pull-upin siihen kuntoon, että pystyin lähettämään sen Samille korjauksia varten, ja Sam sai sitten lähettää valmiin kokonaisuuden painoon.

Tiistaina oli valmistelujen osalta totta kai hektisin päivä, koska kyseessä oli päivä ennen itse h-hetkeä. Mulla oli koko päivän sellanen innostunut värinä päällä, koska halusin kauheesti TEHDÄ, ja MENNÄ, ja ja ja! Olin valmis alottamaan kaikkien lahjakassien pakkauksen ja roudauksen ja ihan kaiken, mut Sam istutti mut tuoliin ja laitto tekemään ihan niinkun niitä töitä mitä mun vähän niinkun pitäiskin tehdä. Olin surullinen :C
- Totta kai kun tällaisten tohottajien kanssa tekee töitä, sitä saa huomata että miten monta rautaa sitä onkin tulessa samaan aikaan. Sam ja Lewis oli ostanu uudet huonekalut, jotka totta kai tuli sitten saman päivänä kun loput printitkin, jotka laitettaisiin meidän standille ja lahjakasseihin. Smallporatelle kaikenlaisia hommia tekevä Gaz, karhunkokoinen mies, oli täällä niitä uusia huonekaluja laittamassa ja maalaamassa seiniä valkoiseksi. Koska miksi ei?! Kyllähän nyt yhtenä päivänä on aikaa maalata seinää, kasata huonekalut, tehdä päivän työt, järjestää kaikki materiaali valmiiksi lahjakasseille ja pakate ne, käydä St. Mellionissa paikan päällä asettamassa kaikki kuntoon huomista varten, syödä ja juoda jossain välissä ja kulkea kaikki nämä välimatkat... Jostain kumman syystä se silti toimi! Musta jopa tuntui että päivä vaikutti aluksi ihan hirmuisen hitaalta (mihin toki saattoi vaikuttaa se, että itselläni ei ollut yhtään motivaatiota tehdä niitä töitä, joita mun piti tehdä, koska _ jännitys _ !). Gaz maalaili seinää ja sitä mä välillä jäin toljottamaan pitkäksikin aikaa, kun olisin sitäkin ehkä tehnyt mieluummin kuin niitä omia duuneja (tiedän, oon ihan kamala, mutta kun! Halusin olla osallinen siihen päivään!). Koko ajan Joekin sano sitä, ettei oikeen tuntunut ihan siltä että olis ollu kiire. Vähän hölmöiltiin ja oli muutenkin rauhattoman hyväntuulinen fiilis. Lewis mm. rullas mut ulos toimistosta (koska mä vein sen tuolin – mut hei, se oli kivempi kun mun! Ja nyt se on mun. Woo!) ja sitten sain hatukseni hienon pahvilaatikon. Jee!

Kyllä se siitä sitten vauhdittui pikkuhiljaa, niin kuin on tapana. Pull-uppien ja muiden printtien olis pitäny tulla painosta jo aamuyhdeksän maissa, mutta aamulla vaan osa löysi tiensä perille ja Sam soitteli ja viestitteli pitkin päivää, että missä ne loput oikeen viipy - varsinkin, kun tilaukseen totta kai kuului myös asiakkaiden pull-uppeja. Vihdoin viimein ne löysi sitten tiensä toimistolle, ja huhhuh – kyllä on kiva kattoa, kun oma kädenjälki näkyy oikein toteutettuna. Mä toivon, etten koskaan kyllästyisi siihen jännityksen tunteeseen, kun joku avaa laatikon, jossa tiedät olevan sun tekemiä juttuja, tai että jos joku rullaa auki isoa julistetta, tai ihan mitä tahansa, kun tiedät että se on sun tekemä ja nyt se tulee käyttöön/laitetaan esille. Se on todella huumaava tunne, ja jostain syystä mä aattelen, että se saattais olla lähellä jotain live-esiintymisistä saatavia kiksejä.

Myös viimeiset lahjakasseihin tarkoitetut matskut tuli mukana, ja minä ja Gaz alettiin järjestellä niitä kasoihin, joista olis sitten helpoita napata käteen ja pakata St. Mellionin lahjakasseihin. Gaz on hurjan mukava ja puhelias mies, vaikka onkin suurikokoinen ja sen takia kaiketi uhkaava jonkun mielestä, mutta heti kun sille puhuu, niin tajuaa että kyseessä on tosi ihana ja huumorintajuinen henkilö kyseessä. Sen kanssa oli hauska turista niitä näitä ja pakata lahjakasseja, se oli ihanan motorista ja toistuvaa työtä.
- Ehdittiin siinä jonkin aikaa pakata, kun Sam ja Lewis viimeisteli jotain niiden viime hetken duuneja, ja sit odottikin lähtö! Piti pakata nopeasti kamat kasaan, koska ajattelin meneväni suoraan kotiin sitten järjestelyjen jälkeen. Kannettiin kamat isoon, valkoseen pakuun, ja sit vaan menoks!

Istuin etupenkillä (koska SHOTGUN), ja nautin suurin rinnoin. Viimeks taisin olla pakussa kun muutin Lahdesta takaisin Helsinkiin ja istuin Samuelin ja iskän kanssa kaikki mun tavarat pakuun sullottuna. Muutenkin ajelu on musta niin ihanaa, kaipaan sitä kamalasti, pitkiä matkoja muihin paikkoihin, joten olin ihan täpinöissäni. Illan pimentämä Plymouth ja matka Cornwallin puolelle oli niin ihana, oli upeeta nähdä Lounais-Englannin tapaan ylös korkealle rinteelle asti nouseva kaupunkimaisema, kaikki ne pienet valot ikkunoissa ja merituulen tuoksu. Ah! Kuljettiin yli Tamar Bridgen, joka sillassa olevien suurten lukujen mukaan on tehty vuonna 1961, ja siinä oli kyllä näky!

Mulle tuli fiilis Englannin versiosta San Franciscon kuuluisasta sillasta, vaikka Sam siinä vähän naureskelikin et jos ei nyt kumminkaan ihan niin iso silta oo kuitenkaan kyseessä. Upeat maisemat kyllä sieltä oli, niin siistin näköinen ettei mitän rajaa. Olin innoissani kuin koiranpentu!
- St. Mellionista en paljoa nähnyt kun itse paikan päälle päästiin, ilta oli laskenut todella raskaan pimeyden kaikkialle, joten valoja vaan näkyi, valoja kaikkialla. Sen kuitenkin hahmotin että suhteellisen iso rakennus oli kyseessä, ja sit ruvettiinkin roudaamaan kamat sisälle. Paikkana heti kun astuttiin sisään mulle tuli vielä voimakkaammin porvaripesä mieleen, koska kokolattiamatto, siisteissä puvussa seilaavat työntekijät, viimeisen tunnin golffaajat (miten ne muka pystyy mihinkään pimeellä?) yms yms. Sali, missä business show pidettiin, oli suurehko, ja sinne oli jo useat pystyttäneet omat standinsa, mutta oli meidän kanssa samaan aikaan ja meidän jälkeenkin vielä niitä ihmisiä, jotka pystytti pull-uppinsa ja muut bannerinsa. Meidän ei onneksi ollu tarvinnu huolehtia pöydistä ja muusta, St. Mellion oli hoitanu sen puolen, joten ylimääräistä ei tarvinnu tehä. Homma alko näyttään kaiken kaikkiaan aika pirun hienolta ja päätettiin mennä syömään.

St. Mellion oli järjestänyt illallisen kaikille näytteillepanijoille (exhibitioners, hankala sana kääntää mun mielestä), mutta loppujen lopuksi meitä oli siellä yhdeksän kaiken kaikkiaan. No, keskustelu pysy hyvin kasassa ja oli kiva tutustua muihin pienemmällä porukalla! Tuli henkilökohtaisempi ote niihin ihmisiin, minkä takia niitä sitten tervehti vähän leveemmällä hymyllä seuraavana aamuna.
- Ruoka oli paikan päällä aivan älyttömän hyvää – vedin ensin ankka terriiniä pääruoaksi ja sitten ensimmäisen, ihka aidon englantilaisen fish 'n chipsini! Kyseessä oli VAL-TA-VA annos, vaihteeksi, koska englantilaiset varmaan varastoi talven varalle kun aina on lautaset täynnä ruokaa, huhhuh. Oli ihan hirmu hyvää, ja taas tuli sellainen vyörymisfiilis kokonaisuudessaan (= eli kun tuntuu että jonkun pitäis asettaa rullat mun alle ja lähtee kärräämään). 

Gaz pääsikin sitten paikalle siinä vaiheessa kun oltiin viimeistelemässä (se oli tehnyt pienen lenkin toisaalle omien juttujen takia) ja nappas Joen kyytiinsä kun lähdettiin, samalla kun minä, Lewis ja Sam pakattiin ittemme takasin pakuun. Oltiin juteltu että tuun vielä toimistolle jeesimään (kello oli ehkä, mitä, kymmenen illalla tässä vaiheessa?), mut sit aloin pahasti haukotella ja nuokkua autossa Lewisin naureskellessa vierestä, ja Sam teki mun puolesta sitten päätöksen että se heittää mut kotiin, eikä vie mua toimistolle nukkumaan.
- Voi jumankekka että englantilaiset osaa huristella! Sam ajo mun mielestä ihan päättömän lujaa, ja mä kun luulin että se oli ollu vaan Lewisin osa-aluetta (joka ikinen kerta kun mä oon ollu sen kyydissä, se on vähintään kerran iskeny jarrut pohjaan), mut nyt mua vähän huolettaa että se keski-eurooppalainen ajotyyli, josta kaikki aina puhuu, ylettyis oikeestaan Englantiin saakka. Tiet on Cornwallissa aivan hemmetin pimeitä, siellä ei oo lainkaan tienvarsilla katulamppuja, vaan tienvarressa on pieniä heijastimia, jotka kertoo tien muodon. Jos ei olis väsyttäny niin paljon niin olis saattanu pelottaakin vähän, mut matkan aikana se ehkä vähän vaan hermostuneesti nauratti. Sam ajo vielä tiettyä tietä pitkin, jotta päästiin Tamar Bridgen yli Cornwallista tullessa sillan pienelle osalle, joka on ihan sillan sivuun rakennettu uloke, jota pitkin voi kulkea. Jumankekka näytti hienolta, vähän taas hermostuneesti nauroin siinä vaiheessa mutta olipahan sitten nähty sekin osa sillasta!

Kun Sam ja Lewis sitten heitti mut himaan, mä sainkin kuulla, että Lewis olisi tulossa hakemaan mut jo klo 6:45 taikka klo 7:00, eikä klo 7.30 niin kuin mä olin aluksi luullut. Mä en todellakaan halunnut ajatella sitä siinä vaiheessa iltaa, mutta laitoin saman tien herätyksen, koska en todellakaan halunnu herätä siihen, että Lewis soittaa mulle et miksen mä vastaa ovikelloon... Iik.
- Olin laittanu Sophielle aikasemmin viestiä, josko sillä olis punasta kynsilakkaa, koska halusin vetää henkeen ja vereen asti tän Smallporate-imagon, ja onneksi sillä oli! Sen verran myöhestä kellonajasta oli kuitenkin kysymys että Sophie oli jo nukkumassa kun mä tulin, koska raasu herää kuudelta pitkälti joka päivä. Ihana kun on, se oli silti laittanu mulle kynsilakan esille, jotta saatoin sitten siinä illan hämärissä lakata kynsiä samaan aikaan kun Joe ja Mike katto Avatar: The Last Airbenderiä. Kun Mike kävi läpi Netflixiä, se sattu pysähtymään Iron Skyn kohdalle ja oli et vittu tää on hyvä leffa, ja mä sanoin sille heti et SUOMALAINEN! Se ei aluks uskonu mua, mut selitin asian ja sen, että hommaa on kuvattu myös meidän koulussa, joten ihan turha väittää vastaan. Kun sit lipsautin et en itse asiassa ollu nähny sitä ite, Mike laitto sen pyörimään. Vähän siis ilta venähti siitä mitä piti, mut pakko oli lähteä kesken leffan nukkumaan, kun väsytti niin hirveen paljon, joten kimpsut ja kampsut megeen ja sänkyyn, please!

Olin ajatellut herääväni keskiviikko-aamuna siinä suloiseen viiskolkyt kellonaikaan, mutta en ollutkaan muuttanut eilistä herätystä sen jälkeen, kun Lewis korjasi aikataulua. Sen sijaan heräsin 6.10 ja olin aivan 100% varma, että jollakin tapaa myöhästyisin ja homma menisi ihan pipariksi. No, ei se mennyt, sain itseni ylös ja kamat kasaan hyvissä ajoin, ehdin jutella Bobbyn kanssa skypessä ihan rauhassa ja kello oli jo 7:22, kun vihdoin viimein Lewis ilmestyi oven taakse (tai no, ei itse asiassa ilmestynyt, kun se meni pari ovea harhaan mun talosta...). Napattiin Joe messiin ja ajeltiin sit St. Mellionille pienessä ruuhkassa, mutta saavuttiin silti paikalle siinä kymmentä vaille kahdeksan. Lewis hoputti mut ja Joen saman tien aamiaiselle kun se itse katos parkkeeraamaan autoa ja ties mitä.
- Aamiainen oli nimellä Networking Breakfast, ja tarjolla oli aivan kaikkea mitä englantilaiseen aamiaiseen kuuluukin. Joen vinkkauksella löysin pöydän, jossa Sam jo istui, ja istuin alas syömään pekonia, munia ja tomaattia (en pysty tähän raskaaseen aamiaiseen, mitä englantilaiset harrastaa!). Paljon en itse kuitenkaan muille puhunut, koska salin edessä pidettiin esitys jos toinenkin. Power Pointin puolesta homma olis saanut loppua jo ensimmäiseen diaan, ja itselle teki hankalaa keskittyä niin aikaisin aamulla pitkiin puheisiin yritystoiminnasta ja yhteistyöstä, jota Plymouthilaiset järjestöt tarjoavat. Väsytti kovasti mutta purin hammasta, etten haukottelisi, ja toivoin vaan, että homma menisi nopeasti ohi. Oli siellä mielenkiintoistakin juttua, esiin tuli paikallispolitiikka, mikä kiinnosti kyllä, koska musta on hauska vainuta näitä alavireitä englantilaisten ajatuksissa ja asennoitumisessa.

Sit päästiinkin itse standille, ja oli hurjan kutkuttavaa nähdä itsensä siellä kaikkien muiden yritysihmisten seassa aivan yhtä fiininä. Oloa kohotti erityisesti Samin lainaama Smallporate paita sekä totta kai kaulassa killuva ”Exhibitionist” tägi! Tuli sellainen olo, että sitä oli tosiaan siellä töissä, ja ei hemmetti, ihmiset voi tulla multa kysymään asioita! Huomasin kyllä, että kaikilla muilla naisilla oli jonkinlaiset korkokengät, kun mä marssin menemään mun maihareilla... Hehe. Varmaan oli mun jalat päivän jälkeen muuten paremmassa kunnossa kun niillä!

- Meidän ständin vieressä oli CMP Coaching and Training, yhden miehen yritys, joka kehittää muun muassa kommunikointitaitoja. Hommaa vetää eteenpäin ihan älyttömän hurmaava ja valovoimainen Chris, jonka kanssa jutellen olisin ihan helposti ja enemmän kuin mielelläni viettänyt koko päivän. Olin kuullu Chrisistä aikasemmin, kun Sam ja Lewis kerto ihan ensimmäisinä päivinä, että Chris oli mm. tehnyt niiden kanssa Myers-Briggsin testin(!!!), joten oli tosi hauska päästä keskustelemaan sen kanssa ihan yleisestikin. Siinä sivussa Sam sitten sano, että hänen mielestään olis todella hyvä idea, jos mä menisin yhdeksältä alkavaan speed networkingiin – tapahtumassa on siis sellainen idea, että ihmiset istuu vastakkain toisiaan, ja kummallakin on minuutti aikaa kertoa omasta yrityksestään ja siitä, mitä ne tekee. Vähän siis niinkun mainostaa omaa itseään. Aluksi tuli sellanen peura ajovaloissa-fiilis ja sanoin heti et miks minä. Pienen juttelun jälkeen ja Chrisin rohkaisusta olin et okei, no, kenties mä sitten pystyn siihen. Mulle tulee tosi helposti omasta mielestäni sellanen instant no-reaktio, että sanon heti ei, en suostu johonkin, kunnes saan hieman varmuutta asiasta ja joku on sillee ”no mut sähän olisit just hyvä siihen”, joku puolittainen kehu mikä saa mut hyvilleni ja sit oonki sanomassa JOO kaikkeen. Lewis vähän sitten preppas mua ja napattuani mukaani Smallporate vihkosia ja hengähdettyäni syvään, lähdin päätä pahkaa menoon mukaan.
Jouduin totta kai siihen riviin, joka liikkui jokaisen kaksiminuuttisen jälkeen, koska hö, eihän hommaa pidä liian helpoksi tehdä. Kaiketi sitä kanssa ei ehdi niin hermostumaan siihen istuskeluunkaan, kun saa vähän liikkua ja vaihtaa paikkaa. Vähän sääliksi kävi sitä miestä joka istui mun vasemmalla puolella, jonka kylkeä tökin kyynärpään voimin ja puoliksi taisin potkiakin aina välillä, jotta liikkuisi eteenpäin, kun Chris, joka hommaa ohjasti, oli puhaltanut pilliinsä vaihdon merkiksi (pyysin kylläkin anteeksi mahdollisimman ystävällisesti jälkeenpäin...). Oli ihan jees puhua ihmisille Smallporatesta, sali oli vaan niin kamalan meluisa 44(?) ihmisen papattaessa menemään lyhyen ajan aikana. Välillä tajusin, että en jaksanut edes keskittyä siihen, mitä toinen sanoi, koska ei sitä oikeen kuullut, varsinkaan kun jotkut ei edes nojannu eteenpäin, että niiden puheesti olis saanu enemmän selvää. Tuli sellanen fiilis että haluutko että kampean sun syliin ja kiljun korvaan, vai kiinnostaako yhtään? Sitä kanssa välillä herää siihen että kaiketi mä suhteellisen hyvin puhun englantia kun tuollaisestakin selvisin ilman että änkytin tai mitään muuta. Jälkeenpäin oli tosi hyvä fiilis, varsinkin kun olin saanut yhden erityisen kiinnostuneen henkilön sitten lupautumaan käymään meidän standilla juttelemassa ja muuta. Tuli taas virallinen ja tärkeä olo, ja sellainen kohottaa kyllä kovasti itsetuntoa.
Sivuhuomautuksena – täällä Englannissa on erityisen voimakkaasti tajunnut, että ihmisiä kiinnostaa kovasti tatuointi, joka on niiden kielellä kirjotettu. Näkyvin tatuoinneistani voisi nähdä kenties kaikkein provosoivimpana (oikean käsivarren sisäpuolella oleva teksti ”Do what you love and fuck the rest”), ja täällä olen ollut siitä todella itsetietoinen koko ajan. Koska käytin speed networkinginkin aikana lyhythihaista Smallporate-paitaa, oli teksti koko ajan kaikkien nähtävillä, ja kaksi ihmistä tarttui aiheeseen – toinen oli mies, joka tunsi Samin ja Lewisin jostain, ja naureskeli tatuoinnille hyvillään. Pelastin kanssa varmaan pisteitä sillä, että sanoin nokkelasti ”-- and cause I love marketing, I work for Smallporate!” ja siitäkö mies innostui ehdottomaan, että Smallporaten pitäisi ottaa koko homma iskulauseekseen. Toinen, joka kiinnitti tatuointiin huomiota, oli nuorehko naishenkilö, joka tekstin uteliaana luettuaan naurahti hermostuneena ja meni selkeesti hämilleen sisällöstä. Sain senkin tilanteen kuitenkin pienellä huumorilla laukeamaan, joten ei siitä sen kummempaa. Myöhemmin standilla eräs mies kyseli tatuoinnistani ja uteli, oliko mulla niitä lisääkin – selkeästi siinä oli sellainen pieni alavire, joka antoi ymmärtää, ettei kyseinen henkilö kauheasti tatuoinneista välittänyt, mutta omasta mielestäni osasin perustella päätökseni niiden hankkimisesta hyvin, ja sain miehenkin ymmärtämään omat ajatukseni aiheesta. Elävästi kuitenkin tulin miettineeksi iskää, joka aikanaan mm. kysyi, että haluanko oikeasti sanan ”fuck” käsivarteeni. Näin virallisen tilaisuuden jälkeen voin sanoa yhtä varmemmin, että kyllä – en kadu tekoani. Minun iho, minun säännöt, minun vastuu.

Lewisin äiti oli leiponut meidän standille muffinseja (mua nauratti ihan kauheesti, aattelin vaan että joo ei kyl mun äiti :D), mikä piristi vieläkin enemmän meidän standia, mut yleisesti oon sitä mieltä että kyllä meillä oli kenties se kaikkein virallisimman ja fiksuimman näkönen kokonaisuus menossa. Oli hauska jutella ihmisille, tapasinpa yhden Charlotte-nimisen tytönkin, joka tarjosi valokuvaustaitojaan, turisin lisää Chrisin kanssa ja hommailin kaikkea tarpeellista. Lounaaksi nappasin tonnikala-paninin, joka olikin sitten huomattavasti siistimmän näköinen kokonaisuus kuin kuvittelin (ideoin enemmänkin jostain muoviin kääritystä pienestä lounaasta, mutta joo ei sitten! Ei haittaa!).

Sain istuskella suhteellisen rauhassa, mitä nyt Sam ja Lewis hääräsi ympärillä kun olivat vähän esitelmöimässä paikan päällä (voi Lewisia kun se ei kauheen mielellään ota lavaa ittelleen vaikka se onkin super hyvä puhumaan ihmisten kanssa). Sitä seurasi taas standilla auttamista ja muuta hoitamista, kiersin ite muitten standeja ja jäin juttelemaan niille asiakkaille, joille olin viime viikolla suunnitellut standit. Oli hauska sosialisoida siellä ja jutella englantia, mä oon tavannu täällä Englannissa kaiken kaikkiaan vaan kaks ihmistä, jotka on tunnistanu mun puheessa aksentin ja saman tien kysyneet, mistä mä tuun, mutta useimmat vaikuttaa olevan sitä mieltä, että englantilainen mikä englantilainen, mikä on musta totta kai se kaikkein kivoin juttu. Sitä välillä itekin hämmästelee kieltä ja sitä miten se toimii, miten just mä ymmärrän näitä muita mut ne ei vaan millään ymmärrä mua. (hauskuutin itseäni maanantaina puhumalla pelkkää suomea hyvän osan tunnista, Joe ja Lewis ihmetteli ja tuijotti ja Lewis yritti ihan kuunnellakin mua, mut sano jälkeenpäin et ei hän tunnista edes suomen eri sävyjä, mikä tekee ymmärtämisestä vielä hankalampaa.)
- Olin speed networkingissa tavannu miehen, joka esitteli itsensä mm. hypnoterapeutiksi, josta olin järjettömän innoissani ja puhuin siitä Chrisille, joka sano, että hän voi järjestää meidät keskustelemaan kahestaan aiheesta jonnekin. Kyseessä oli Duncan-niminen mies, joka otti mut mukaansa omalle lounastauolleen, ja selitti mulle, miten hypnoterapia toimii, mihin ja miten sillä vaikutetaan, ja miten se oli ite aikanaan hyötyny siitä niin, että oli ite päättäny lähteä alalle. Sillä oli aikamoinen elämänkertomus takanaan, ja sen kanssa oli tosi kiinnostavaa jutella. Puhuttiin keskenämme vajaa tunti, mikä vierähti tosi nopeesti, kun esitin kaikenlaisia kysymyksiä ja ajantaju vaan katos. Chrisin kanssa oli tavallaan helppo jatkaa sitten samantyylisiä asioita, ja kokonaisuudessaan mä vaan mietin, että tunnen henkilön jos toisenkin, joka voisi hyötyä niin NLP:stä, jota Chris harjoittaa, kuin sitten myös hypnoterapiasta, joka oli Duncanin alaa.

Ennen kuin sitä oikeen tajusikaan, homma oli vähän niinkun ohi. Hups keikkaa, mitä hemmettiä? Melkeinpä kaikilla oli standeillaan jonkinlainen arvonta, jos jätti käyntikorttinsa standilla olevaan kippoon – meillä, ylläri ylläri, oli Finlandia vodkapullo! Kun Sam kuulutti viimisen kerran, että nyt ne käyntikortit tänne jos haluutte suomalaista vodkaa, ihmisiä alkoikin kerääntyä yllättävän paljon ja arvonta suoritettiin sitten hyvässä hengessä. Itse asiassa yksi niistä miehistä, jotka oli ollu paikalla tiistai-illan illallisella, voitti pullon, joten hyvillä mielin saatoin antaa väkijuomat parempiin käsiin.
Standin purkamisessa ei kauaa kestänyt, pakattiin kamat kasaan ja tuttu roudaus edes takaisin pakulle ja takaisin saliin lisää kamoja hakemaan hoitui melkeinpä jo ihan itsestään, ilman sen kummempia miettimättä. Oltiin viimeisten joukossa tavaroittemme kanssa, mikä kaiketi oli ihan odotettuakin, kun piti kerätä kasaan itse tapahtumaakin mainostavat pull-upit yms. Kokoonnuttiin sitten Sam, Lewis, minä ja Joe Chrisin kanssa alakerran baariin de-briefingiin ja juotiin lasilliset kun juteltiin vähän tunnelmista ja siitä, mitä olis voitu tehdä paremmin. Kirjotin ylös muistiinpanot fiiliksistä ja ideoista, joita vois kehittää, ja päivä oli siten aika pitkälti pulkassa.

Lewis heitti Joen keskustaan ja mut himaan, ja tuntu ihanalta päästä kotiin ja tietää, että kiire oli ainakin hetkeksi hellittänyt. Ihana päivä.

P.S. Sain just tietää et mun pomo on viemässä mut tänne seuraavan viikon tiistaina: http://www.adrenalinquarry.co.uk/zip-wire-activities-cornwall/
...Mä kirjotan mun testamentin sitten ennen tiistaita.