Viikko 47, 17.11.-23.11. || 2/3

18.11. tiistai

Maanantai oli viimeinen aamu, kun olin Bobbyn kanssa. Viikonlopun ajan se oli jaksanu mun kanssa hengailla, ja aamulla oli sitten sanottava sille että moi moi ja hyvää matkaa takaisin Pohjois-Englantiin. Pientä sählinkiä ja keskittymisen herpaantumista aiheutti niin oma yskäkin kuin Sophien puolesta tehdyt puhelinsoitot – raukka on vielä kipeempi kuin viikonloppuna, ja se kävi lääkärissäkin sitten eilen. Tuomiona nielurisatulehdus, eli ei mikään ihme että on sattunu ja ääntä ei kuulu. Soitin tosiaan sitten sen pyynnöstä sen töihin, jossa kukaan ei kylläkään vastannu, mutta jätin viestin ja toivon, että ne sitten kuunteli sen töissä.
Ns. Pitkän viikonlopun jälkeen on aina outoa tulla taas töihin. Koska torstai ja perjantai meni kipuillessa, ja muutenkin viikonloppuna tapahtu niin paljon kaikkea, oli ihan sellanen fiilis kun olis just tullu lomalta takas töihin. Jonkinlainen loma se olikin, kun sai olla Bobbyn kanssa. Oli kuitenkin yllättävän paljon energiaa töihin, ottaen huomioon, että oon ollu aika naatti ja katsellessa luokkakavereiden päivityksiä syyslomista on kyllä kateus iskenyt moneen otteeseen. Olo oli kuitenkin sen verran energinen jatkuvasta yskästäni huolimatta että oli tosi kiva työskennellä ja nähdä duuniporukkaa. Täällä on niitä ihmisiä, joiden takia hymyilee ihan vaan siksi, että niiden nimi mainitaan.

Tällä hetkellä työskentelen meidän asiakkaana olevan hammaslääkärin logon ja joulukortin parissa. Kaikkea duunataan taas illustratorilla, jonka kanssa olen tehnyt jonkin sortin aselevon – olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tuntuvat handlaavan kyseisen pienimmät salaisuudetkin, ja niihin ihmisiin minä en kuulu (toisin kuin pomoni Sam, huokaus!). Kaikkea nippelitietoa olen kyllä siitäkin ohjelmasta oppinut tänä aikana, minkä oon viettäny Englannissa. Tää työssäoppiminen on siitä juuri niin erinomainen, kun se pistää kaiken oikeeseen perspektiiviin – miten paljon mitäkin työkalua tulee käytettyä ja mihin kaikkeen olis ehdottomasti pitäny tutustua enemmän. Illustrator on aina sellanen arkku, jonka avaamiseen liittyy riskinsä, mutta sisältä voi löytää myös aarteita.
...ai että kun voi puhua kaunopuheisesti graafiseen suunnitteluun käytettävästä ohjelmasta.

Tänään meillä on viime viikon business expon debriefing, mikä tarkoittaa sitä, että Chris tulee tänne! Jee! Kun ihminen on mielenkiintoinen, mä haluan vaan olla samassa huoneessa sen kanssa. Se riittää.
Kaikkein parastahan on se, että Sam soi mulle ja Joelle vapaapäivän 26.pvä, jolloin me mennään osallistumaan Chrisin yhden päivän NLP-kurssille! Voitte vaan arvata, kuinka innolla mä sitä odotan.

20.11. torstai

Tää viikko on edennyt aika nopeasti kaiken kaikkiaan. Pientä univajetta on tällä hetkellä ilmassa, ihan omasta syystä kylläkin – maanantain viettäminen venähti vähän niinkun pikkutunneille asti hyvässä seurassa, enkä sitten maanantain olekaan nukkunut niin paljon kuin yleensä. Suurin synneistäni tällä hetkellä on ehdottomasti torkuttaminen. Mitä tapahtuikaan Sarlotalle, joka repi itsensä sängystä heti herätyskellon ensimmäisten pirahdusten aikana? Luulen, että on pakko tehdä niin, kun Sandra on ehdottanut: laita se herätyskello jonnekin, jonne et yllä sängystä käsin.
Mutta kyllä syytän sänkyänikin! On se sen verran mukava kokonaisuus että. Varmasti tulen kaipaamaan sen kokoa koti-Suomen pikkusängyssäni.

Koti-Suomesta tuli mieleen, Ellinoora sitä jo vähän kyselikin kun vähän juteltiin tässä parin päivän sisällä, että onko ikävä jo iskenyt. Olen ollut erityisen positiivisena ja hyvässä mielentilassa koko tämän ajan Englannissa, enkä ole paljoa uhrannut ajatuksia Suomeen tai että miten siellä menee. Ne perheenjäsenet ja ystävät, joiden hommia on tullu seurattua ja joille on tullu juteltua, kuuluu aika pitkälle tosi läheisesti omaan elämään muutenkin, ja se kontakti, mitä on ollu, on riittäny. Anjaa nyt ehkä kaikista eniten on ollu ikävä, kun muutenkin sen näkeminen ei oo ollu helpointa nyt kun ei asuta enää yhdessä, mutta muuten kaikki on kyllä ollu jees enkä oo ajatellu paljon mikä kotona odottaa.
Nyt sitten tällä viikolla, ehkä siitäkin syystä että Bobby kävi kylässä, oon kotia jo jonkin verran alkanut kaipaamaankin. Ei sitä tietenkään täällä ulkomailla ole samalla tavalla yhteydessä omiin perheenjäseniin ja ystäviin – täysin eri asia on kokea jotakin kaverin kanssa kuin kuulla siitä myöhemmin samaiselta kaverilta. Asun Suomessa samassa asunnossa siskoni kanssa ja samassa kerrostalossa äitini ja pikkuveljeni kanssa, joten oma pieni perheyhteisö on ajatuksissa kyllä päivä päivältä enemmän.
Tavallaan ajatukset pyörii nyt siis sitä rataa että joo, kotiin on kiva palata, sitten kun sen aika on. Vielä ei tartte, mutta hyvä, että sekin päivä odottaa. Joulun lähestymisestä nousee mulle kanssa aina kaihoisa fiilis, ja kaihoon mulla yhdistyy aina kaipuu niiden ihmisten luokse, joista niin kovasti välitän ja joiden tiedän välittävän myös musta.
Syväluotaavaa tekstiä näin torstaina, non?

Töissä tällä hetkellä ollut paljon kivaa tekemistä – joulukorttia asiakkaalle alkuviikosta, ja nyt sitten eilen aloitin uutta hommaa. Smallporate tarjoaa muiden asioiden lomassa myös webbisivujen hostausta ja erilaisia sähköpostipaketteja, ja siihenhän ne tarvitsee oman lehtisensä mainostamaan ja kertomaan palveluistansa. Sam sano mulle, että sen pitäis olla aika selkeä eikä kenties niin graafisen suunnittelun ylevöittämisteos (eli vielä tiukemmin siis keep it simple, stupid!). Sain Samilta yhden esimerkin siitä, minkälainen kokonaisuus vois olla, ja sen jälkeen käytin hieman aikaa tutkimaan näitä kolmitaitteisia lehtisiä ja etsin lisää inspistä.
Oon huomannut, että vaikka kuinka mulla on piirtopöytää ja hienoja digitaalisia ohjelmia, joilla piirtää, mä palaan itse aina takaisin paperiin. Oli se sitten muistiinpanojen kanssa tai suunnitellessa ihan vaan esimerkiksi tällasia lehtisiä, mä tarvitsen paperia ja kynän – kynä voi olla mitä vaan, vaikka kuulakärkikynä (mitä täällä töissä eniten käytänkin). En tiedä mitä se musta sitten kertoo sen kummemmin, kineettinen opiskelija, vai miten nää erilaiset tavat oikeen nimettiin? Mä oon vähän arkaillut tätä puolta itessäni, koska, noh, jos nykyihmisellä kerta on kaikki nämä laitteet, miksi ei nykyihminen niitä sitten käyttäis? Nyt kuitenkin annan itselleni armoa ja ymmärrän, että jos haluan pyrkiä parhaaseen tulokseeni, se tarkoittaa sitä, että tunnistan ne työkalut/välineet, joiden kautta siihen pääsen. Paperi sattuu puhuttelemaan mua ja sen kanssa saan parasta aikaiseksi, joten se olkoon sitten välineeni parempaan lopputulokseen.

Oon ollu oikeestaan tosi tyytyväinen siihen suunnittelutyöhön, mitä oon täällä saanu aikaseksi – ja tuntuu, että opin kanssa koko ajan, graafisesta suunnittelusta erityisesti mutta myös Illustratorin paholaisesta. Katson kuitenkin koko ajan eteenpäin – on paljon sellaista, mistä voisin oppia lisää, ja mistä haluan oppia lisää. Myös kummastakin pomostani seuraan koko ajan niitä piirteitä, jotka saa mut miettimään miten hienoja ihmisiä ja yritystyyppejä ne on. Sam on virallinen ja sillä on langat selkeesti käsissään – silti sillä on pilke silmäkulmassa ja se osaa ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun tosi näppärästi. Mietin paljon, minkälainen se on läheisten ystävien kanssa. Ekstroverttina kuitenkin se jaksaa olla ihmisten kanssa, mutta sillä on välillä sellasia hetkiä mitkä saa mut miettimään, että mitä sen päässä liikkuu. Siinä on vähän sellasta miespuolista Sandra-auraa – jotain mystistä ja kamalan kiinnostavaa. Lewis on taas erilainen, vaikka on niissä yhdistäviä piirteitä. Se on todella lämminhenkinen ja intensiivinenkin tarpeen tullen, todella rento ja rauhallinen. Sen takia sitä onkin hauska seurata kun se innostuu jostain. Luulen, että siinä yhdistyy se, että kun ihminen tietää paljon, siitä tulee tietyllä tavalla magneettinen, ja ihmiset haluaa jutella sen kanssa ja on kiinnostuneita sen mielipiteistä. Lewis tekee asioista vaivattoman näkösiä – Sam puskee läpi vaivatta.
Mielenkiintoinen yhdistelmä.
(sitten on totta kai myös Joe ja minä, mutta Joe on hömelö ja minä oon minä, että ei siitä sitten sen enempää.)