9.11. sunnuntai
Tänään juhlitaan Suomessa isänpäivää. Jännä juttu, mutta näin ei ole Englannissa – täällä tämä sunnuntai on omistettu kokonaan Remembrance Sundaylle, päivälle, joka Iso-Britanniassa on ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivä, vaikka nykyisin päivästä on muodostunut kaikkien veteraanien ja kaatuneitten muistopäivä. Päivä on aivan erityinen, ja näin ulkomaalaisen silmin aika ainutlaatuinenkin. Meillä ehkä pyhäinpäivä, veteraanien/kaatuneitten päivä ja ihan oma itsenäisyyspäivämme voisivat yhdessä olla jollakin tapaa rinnastettavissa siihen skaalaan, miten täällä on Remembrance Sundayhin valmistauduttu. Suomeksi päivää kutsutaan myös Unikkokukan päiväksi, sillä unikot ovat Remembrance Sundayn symboli. Kukan merkitys juontaa juurensa erään John Maccraen, kenttälääkärin ja everstiluutnantin, kirjoittamaan kuuluisaan runoon, In Flanders Fields.
» In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.
We are the dead. Short days agoTänään juhlitaan Suomessa isänpäivää. Jännä juttu, mutta näin ei ole Englannissa – täällä tämä sunnuntai on omistettu kokonaan Remembrance Sundaylle, päivälle, joka Iso-Britanniassa on ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivä, vaikka nykyisin päivästä on muodostunut kaikkien veteraanien ja kaatuneitten muistopäivä. Päivä on aivan erityinen, ja näin ulkomaalaisen silmin aika ainutlaatuinenkin. Meillä ehkä pyhäinpäivä, veteraanien/kaatuneitten päivä ja ihan oma itsenäisyyspäivämme voisivat yhdessä olla jollakin tapaa rinnastettavissa siihen skaalaan, miten täällä on Remembrance Sundayhin valmistauduttu. Suomeksi päivää kutsutaan myös Unikkokukan päiväksi, sillä unikot ovat Remembrance Sundayn symboli. Kukan merkitys juontaa juurensa erään John Maccraen, kenttälääkärin ja everstiluutnantin, kirjoittamaan kuuluisaan runoon, In Flanders Fields.
» In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.
We lived, felt dawn, saw sunset glow,
Loved, and were loved, and now we lie
In Flanders fields.
Take up our quarrel with the foe:
To you from failing hands we throw
The torch; be yours to hold it high.
If ye break faith with us who die
We shall not sleep, though poppies grow
In Flanders fields.»
Aloin jo pari viikkoa sitten
kiinnittämään huomiota siihen, että ihmiset kulkivat paperinen
unikonkukka rintapielessään kaupungilla, jopa joitain autoja joiden
puskuriin oli kiinnitetty unikonkukkia. Kun kyselin aiheesta
ympärilläni olevilta natiiveilta, sain tietää, että kyseessä on
Remembrance Sundayn tapa. Mitä lähemmäs tätä sunnuntaita ollaan
tultu, sitä enemmän punaisia unikonkukkia on ilmestynyt katukuvaan,
tulipa Lewiskin töihin punaisen kukan kanssa. Olin kuullut juttuja,
että Remembrance Sundayna on tapahtumaa Hoella, eittämättä
Plymouthin kauneimmalla paikalla, ja kun Sophie kutsui mut
naamakirjan tapahtumaan sunnuntaille, olin et miksipä ei!
Tänään siis heräsin aivan liian aikaisin viikonlopulle, mutta mieltä lämmitti se, että ulkona oli kirkastumassa todella kaunis päivä, joten juhlallisuuksia ei siis tarvitsisi seurata sateessa (vaikka kun kyseessä on englantilainen sää, sitä ei koskaan voi sanoa varmasti, milloin auringonpaiste yhtäkkiä muuttuu raekuuroksi...). Lähdettiin kolmen poppoossa, minä, Sophie ja Tom, ja mentiin bussilla keskustaan. Jo bussissa yli puolella oli unikkokukat rinnuksissaan, ja sitä jäi vähän miettimään, että kuinka paljon pitäisi itse osallistua toisen maan juhlallisuuksiin? Tai että, no, ensimmäisen maailmansodan loppupuolellahan oma rakas Suomi vasta itsenäistyi, ja toisen maailmansodan aikaan meikäläiset sijoittuu häviäjien puolelle... Näitä ja muitakin ajatuksia pyöri päässä, vaikka loppujen lopuksi sitten päädyin siihen, että eihän mua mikään estä muistamasta kaikkia niitä kaatuneita, jotka antoi henkensä oman maansa puolustamiseen. Ajattelin Suomea ja lähestyvää itsenäisyyspäivää – tämä vuosi on erityinen kaikkien muisteluiden osalta, koska mm. ensimmäisen maailmansodan lopusta tulee täyteen 100 vuotta tänä vuonna. Mikä on sekin ihan älytön ajatus! 100 vuotta kun ensimmäinen maailmansota loppui?! Sata vuotta, vasta? Voi ihminen, miksi olet niin julma ja ahne.
Paikalle saavuttiin sitten noin kahtakymmentä minuuttia yli kymmenen, kun juhlallisuuksien määrä oli alkaa puoli yhdeltätoista. The Hoella on valtaisa muistomerkki toisen maailmansodan kaatuneiden muistoksi, ja sen ympärille oli kerääntynyt vähintään sadoittain ihmisiä. Itse muistomerkki oli eristetty, sillä armeijan ja laivaston palveluksessa olevia ihmisiä oli siellä tiukasti asennossa ja johtavat miehet omilla paikoillaan. Joku kävi välillä tarkastamassa että rivit oli varmasti suorassa ja hatut kunnolla yms. Tuli vähän samanlainen fiilis kun mun kaksosen valojen anto-tilaisuudessa – vaikka kyseenomainen tapahtuma tapahtui ihan Suomessa ja sellasessa -20 asteen pakkasessa. Samalla tavalla kuitenkin siellä paria alkoi heikottaa se rivissä seisominen, ja seurasin aika tarkasti kun siellä eräskin nuori mies koko ajan päätyi polvistumaan, jotta olisi pärjännyt taas seistä hetken aikaa. Yhden nuoren naisen sitten ihan lääkintävastaavat joutu sitten viemään pyörätuolilla pois, sen jalat oli ihan lukossa ja se näytti siltä, että se olis pyörtyny minä hetkenä hyvänsä.
Puolelta alkoi sitten itse virallinen tilaisuus. Siellä ensin kerrattiin, miksi tätä päivää vietetään, ja seurattiin, kun sotilasparaati marssi paikalle. Itse en marssista paljoa nähnyt ennen kuin vasta sitten, kun marssijoiden sotilasosuus pääsi muistomerkille asti – marssissa on mukana usein myös koululaisia, ja tällä kertaa siellä oli noin viidestä eri ala-asteesta lapsia, mutta niistä en olis tienny jos ei alun kuulutus olis niin kertonut. Marssijoista tietty osa kerääntyi omaan rykelmäänsä, ja paikalle kannettiin valmiiksi seppeleet jokaiselle varuskunnalle annettavaksi muistomerkille. Paikalle kerääntyi lisää silmäätekeviä, kunnes sitten kello yhdeltätoista kahden minuutin hiljaisuuden merkiksi pamauttivat yhden tykinlaukauksen viereisestä Royal Citadelista, 1600-luvulta säilyneestä, eittämättä koko Britannian hienoimmasta linnoituksesta.
- Täytyy myöntää, että vaikka päivä oli mulle vieras, totta kai sen merkitys kosketti tosi voimakkaasti. Kun tykin ääni kajahti, suljin silmät ja säikähdinkin sitä tunnekuohun määrää, jota tunsin ittessäni sillä hetkellä. Ajattelin vaan sitä, miten kamalaa on varmasti ollut se, että kuulee tota ääntä jatkuvasti, ja miltä se on mahtanut tuntua niistä ihmisitä, jotka aikanaan the Hoellakin ovat seisseet ja katsoneet lähestyviä armadoja. Fiilis oli todella hurja. Kun tykki pamahti toisen kerran, piti kyllä pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmasta, enkä ollut ainoa. En usko, että siinä joukossa kellään oli kuivat silmät sen jälkeen.
Vaikka olen kokenut, että Englannissa ei uskonto/uskonnollisuus ole kamalan korostettuja, tai sillä tavalla yhtä näkyvillä kun mitä koen, että se on Suomessa, oli tilaisuuteen tullut jopa neljä pastoria eri kuppikunnista – mm. Exeterin piispa ja Plymouthin roomalais-katolilaisen kirkon piispa. Tämä siis maassa, jossa duunikaverini vastasi kysyttäessä, että onko hän katolilainen: ”Ei, mä olen englantilainen.” ...long story, mutta kyseinen henkilö myös kuvitteli, että katolilaisuuden voi nähdä omasta kämmenestään.
En oikeesti valehtele.
Mutta tapahtumassa oli tosiaan tosi paljon uskonnollisuutta läsnä, mitä en ollenkaan ollut odottanut – laulettiin mm. yhteinen hymni ja lausuttiin ääneen Isä Meidän. Oli muuten hassua lausua se siellä väen paljoudessa suomeksi, koska suomenkielessä sitä nyt sattuu olemaan hieman pitempiä sanoja, niin aika hyvin sai kiirehtiä, että pysy englantilaisten perässä. Tajusin vasta myöhemmin, että perhana, osaanhan mä sen englanniksikin, kun Taizéessa sitä on tultu ns. ”laulettua”. No, oh well.
- Sophie kertoi, että ihmiset oli kattonu kummissaan kun olin lausunu rukouksen suomeksi. Ite en ollu huomannu mitään!
Kokonaisuudessaan tilaisuus oli tosi taianomainen. Sää oli upea ja aurinkoinen, ja suunnattomia kumpupilviä (mun lemppareita!) oli kaikkialla. Lisäksi, ilman sadetta, me saatiin myös todella kaunis sateenkaari tilaisuuden loppupäässä. Joo, oli tosi hengellinen fiilis. Nautin kovasti. Nyt unikonkukalla on mulle muutakin merkitystä kun vaan Marimekko!
Tänään siis heräsin aivan liian aikaisin viikonlopulle, mutta mieltä lämmitti se, että ulkona oli kirkastumassa todella kaunis päivä, joten juhlallisuuksia ei siis tarvitsisi seurata sateessa (vaikka kun kyseessä on englantilainen sää, sitä ei koskaan voi sanoa varmasti, milloin auringonpaiste yhtäkkiä muuttuu raekuuroksi...). Lähdettiin kolmen poppoossa, minä, Sophie ja Tom, ja mentiin bussilla keskustaan. Jo bussissa yli puolella oli unikkokukat rinnuksissaan, ja sitä jäi vähän miettimään, että kuinka paljon pitäisi itse osallistua toisen maan juhlallisuuksiin? Tai että, no, ensimmäisen maailmansodan loppupuolellahan oma rakas Suomi vasta itsenäistyi, ja toisen maailmansodan aikaan meikäläiset sijoittuu häviäjien puolelle... Näitä ja muitakin ajatuksia pyöri päässä, vaikka loppujen lopuksi sitten päädyin siihen, että eihän mua mikään estä muistamasta kaikkia niitä kaatuneita, jotka antoi henkensä oman maansa puolustamiseen. Ajattelin Suomea ja lähestyvää itsenäisyyspäivää – tämä vuosi on erityinen kaikkien muisteluiden osalta, koska mm. ensimmäisen maailmansodan lopusta tulee täyteen 100 vuotta tänä vuonna. Mikä on sekin ihan älytön ajatus! 100 vuotta kun ensimmäinen maailmansota loppui?! Sata vuotta, vasta? Voi ihminen, miksi olet niin julma ja ahne.
Paikalle saavuttiin sitten noin kahtakymmentä minuuttia yli kymmenen, kun juhlallisuuksien määrä oli alkaa puoli yhdeltätoista. The Hoella on valtaisa muistomerkki toisen maailmansodan kaatuneiden muistoksi, ja sen ympärille oli kerääntynyt vähintään sadoittain ihmisiä. Itse muistomerkki oli eristetty, sillä armeijan ja laivaston palveluksessa olevia ihmisiä oli siellä tiukasti asennossa ja johtavat miehet omilla paikoillaan. Joku kävi välillä tarkastamassa että rivit oli varmasti suorassa ja hatut kunnolla yms. Tuli vähän samanlainen fiilis kun mun kaksosen valojen anto-tilaisuudessa – vaikka kyseenomainen tapahtuma tapahtui ihan Suomessa ja sellasessa -20 asteen pakkasessa. Samalla tavalla kuitenkin siellä paria alkoi heikottaa se rivissä seisominen, ja seurasin aika tarkasti kun siellä eräskin nuori mies koko ajan päätyi polvistumaan, jotta olisi pärjännyt taas seistä hetken aikaa. Yhden nuoren naisen sitten ihan lääkintävastaavat joutu sitten viemään pyörätuolilla pois, sen jalat oli ihan lukossa ja se näytti siltä, että se olis pyörtyny minä hetkenä hyvänsä.
Puolelta alkoi sitten itse virallinen tilaisuus. Siellä ensin kerrattiin, miksi tätä päivää vietetään, ja seurattiin, kun sotilasparaati marssi paikalle. Itse en marssista paljoa nähnyt ennen kuin vasta sitten, kun marssijoiden sotilasosuus pääsi muistomerkille asti – marssissa on mukana usein myös koululaisia, ja tällä kertaa siellä oli noin viidestä eri ala-asteesta lapsia, mutta niistä en olis tienny jos ei alun kuulutus olis niin kertonut. Marssijoista tietty osa kerääntyi omaan rykelmäänsä, ja paikalle kannettiin valmiiksi seppeleet jokaiselle varuskunnalle annettavaksi muistomerkille. Paikalle kerääntyi lisää silmäätekeviä, kunnes sitten kello yhdeltätoista kahden minuutin hiljaisuuden merkiksi pamauttivat yhden tykinlaukauksen viereisestä Royal Citadelista, 1600-luvulta säilyneestä, eittämättä koko Britannian hienoimmasta linnoituksesta.
- Täytyy myöntää, että vaikka päivä oli mulle vieras, totta kai sen merkitys kosketti tosi voimakkaasti. Kun tykin ääni kajahti, suljin silmät ja säikähdinkin sitä tunnekuohun määrää, jota tunsin ittessäni sillä hetkellä. Ajattelin vaan sitä, miten kamalaa on varmasti ollut se, että kuulee tota ääntä jatkuvasti, ja miltä se on mahtanut tuntua niistä ihmisitä, jotka aikanaan the Hoellakin ovat seisseet ja katsoneet lähestyviä armadoja. Fiilis oli todella hurja. Kun tykki pamahti toisen kerran, piti kyllä pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmasta, enkä ollut ainoa. En usko, että siinä joukossa kellään oli kuivat silmät sen jälkeen.
Vaikka olen kokenut, että Englannissa ei uskonto/uskonnollisuus ole kamalan korostettuja, tai sillä tavalla yhtä näkyvillä kun mitä koen, että se on Suomessa, oli tilaisuuteen tullut jopa neljä pastoria eri kuppikunnista – mm. Exeterin piispa ja Plymouthin roomalais-katolilaisen kirkon piispa. Tämä siis maassa, jossa duunikaverini vastasi kysyttäessä, että onko hän katolilainen: ”Ei, mä olen englantilainen.” ...long story, mutta kyseinen henkilö myös kuvitteli, että katolilaisuuden voi nähdä omasta kämmenestään.
En oikeesti valehtele.
Mutta tapahtumassa oli tosiaan tosi paljon uskonnollisuutta läsnä, mitä en ollenkaan ollut odottanut – laulettiin mm. yhteinen hymni ja lausuttiin ääneen Isä Meidän. Oli muuten hassua lausua se siellä väen paljoudessa suomeksi, koska suomenkielessä sitä nyt sattuu olemaan hieman pitempiä sanoja, niin aika hyvin sai kiirehtiä, että pysy englantilaisten perässä. Tajusin vasta myöhemmin, että perhana, osaanhan mä sen englanniksikin, kun Taizéessa sitä on tultu ns. ”laulettua”. No, oh well.
- Sophie kertoi, että ihmiset oli kattonu kummissaan kun olin lausunu rukouksen suomeksi. Ite en ollu huomannu mitään!
Kokonaisuudessaan tilaisuus oli tosi taianomainen. Sää oli upea ja aurinkoinen, ja suunnattomia kumpupilviä (mun lemppareita!) oli kaikkialla. Lisäksi, ilman sadetta, me saatiin myös todella kaunis sateenkaari tilaisuuden loppupäässä. Joo, oli tosi hengellinen fiilis. Nautin kovasti. Nyt unikonkukalla on mulle muutakin merkitystä kun vaan Marimekko!
Hei, ainutkertainen tapahtuma. Hienoa, että olit mukana.
VastaaPoistaTuli mieleen, että olisi mukava, jos pystyisit laittamaan jotain kuvia myös töistäsi tähän blogiin.