Maassa maan tavalla

Since I have been pestered by a certain someone, I'm posting in english for all my friends who find themselves more fluent in english than the wonderful language of Winland (I like to call it... winnish). I have been planning on doing these updates so that I'll be stretching my english a little and also to appear more international!

Oh God, how depressing! You're meant to think I'm an international woman of mystery. I'm working on it like mad.
- Sally Bowles

So, I'm sure it's been easy enough to pick up that I'm in Plymouth, England, for the last part of my internship. I've now starting my second full week here, and I've got quite a lot left, too – I'm only flying back to the motherland of Winners at the 13^th of December! This practically means that a) I get to have a British birthday, b) I'm going to have a British student Halloween and c) I'm gonna be here for the Bonfire night!

Remember, remember, the fifth of November, the gunpowder, treason and plot. I know of no reason why the gunpowder treason should ever be forgot.

I'm quite enthusiastic to see how the day is for the english, as they're the only one who celebrate it (obviously...), and I honestly didn't realise that it'd create any kind of a fuss. I happened to mention it and everyone's just been reacting to it like it's one of the best days ever! Apparently they're going to celebrate it at the Hoe, which is a breathtakingly gorgeus place for any kind of celebration, tbh, so I'm quite looking forward to it! But there's plenty to happen before that as well.
- There's plenty of puzzlement in the english ways here. We can start from the fact that everyone calls dinner ”tea”, which makes me proper confused at times. You go to school and study english and it's the small things that are different in formal english compared to the one that's being spoken. I've heard tea being used before instead of dinner, because I love to argue about it with Bobby, but I always thought it was a niche word that was only used in his Norf England-area. Then I heard it from another english friend just before I came to Plymouth, and I was instantly nagging at it, ”It's not called tea, it's bloody dinner ok?!” And now I'm here, in Plymouth, and heck. Tea it is apparently. Here I thought that the only meaning for the word tea is a posh english afternoon tea with crumpets! I have been proven wrong, alright...
Other things like the tea is the use of quid instead of pound. Now, take me who talks practically daily with english people, I've kind of taken that to my vocabulary, and it was one of the things that people in here were really confused at. They thought that quid was one of the words that wouldn't be known and definitely not used by anyone except an english person, which I've now proven wrong. Have at it!

All of that has really made me think of the way things are being taught at schools in Finland. We put a lot of time in learning what preposition goes where and all that jazz, but we rarely, I dare say, focus on conversations and learning to actually speak the language properly instead of constantly fussing how the language is correctly lined. I know so many people who yes, know english, but are timid to speak because they're afraid they'll say something wrong. It's definitely a hinderance, as you'll only learn to become better if you go out there and get speaking.
- Now's also the moment that I put a disclaimer here – people learn in different ways, for some reading in the books is better, for some speaking aloud is better, for some something else works better. People, we are different, and that is fine! As long as we can have some kind of variation in our teaching and accomodate more needs than what I think is being accommodated, I'd be quite happy.

One of the dangers of England is the well known wrong-way-traffic. I've honestly lost count how many times I've almost been run over by a car, or that I've walked on the road, a car has stopped in front of me and neither have moved until I realise that I'm standing in front of another car who has the right to go before me. That's when I slip back to my side of the road and let the cars past (*shakes fist*). In Helsinki I'm more than confident enough to get myself in the middle of traffic and cross even really active roads if I need to get over in a hurry or whatnot. I also have the kind of mentality that ”I'm sure the cars will stop/pass me”, and yes, indeed, if you walk onto a road, they will. They might cuss at you, but he-hey, that's their patience gone, not mine! Here at Plymouth I'm practically sure that the cars would just run over me, simply out of making me an example. They might even come back and just secure the fact that I'd be a proper bloody pulp on the pavement, and then say something utterly british, like: ”Tally-ho, you sniveling piece of horse's arse!” (...what? My ideas of the english villain are fantastic stereotypes, don't take them away from me!)
- One of the things that I've also noticed is everyone calling you ”love” or ”darling”, which I kind of knew were stereotypic british things, but gods, I was not prepared. It does stop me on my tracks when I'm in the midst of something and I get called ”love” by some sales person for example right out of the blue. Like, wait, what, who, oh you mean, oh, yeah... okay. It's proper confusing, I'm telling you. That also makes me think that it'd be hard to understand when would english people really mean those words then, like if someone actually wanted to call you darling cause you are a darling. If you catch my drift? I guess it's just one of those things that you'd know.
…
Or you'd think you'd know. I might as well be bonked on the head with a club and not understand what had just happened.
Hello, yes, I'm blonde, yes, I often get made fun at due to it but it certainly doesn't make me stopping from making fun of myself! Though I don't know if anyone found that particularly funny. At least I'm entertaining myself (which isn't too big of a task tbh...)!

What else, what else? The english houses - they're incredibly cold! You'd think that a Winlander would be right at home in these kinds of enviroments, but oh, my goodness, no no. While my english flatmates are walking around in shorts and barefeet, I'm shivering in my long sweater, hoodie, woolly socks and long pants and more than certainly my hands are abslutely freezing half the time, which in turn makes me want to spook all of my flatmates by placing cold hands on their neck/face. I only realised that my radiator wasn't on a couple of days after I had moved into my student accommodation, so that also enhanced my idea of thinking that english people would probably prefer sleeping in an igloo if they'd have the chance... I personally enjoy the Winland's luxurious heating system, thank you very much. I'm picturing my sister dressed up in her wintercoat in this house, and the idea not only makes me giggle a bit, it also makes me miss her, bless her face.

I'm dead set on trying all sorts of english dishes as well – at my host Helen's place, where I stayed for around four night, she made Shephard's Pie and all that kind of incredibly good home-cooked food. Yesterday me and Sophie treated ourselves to Sunday Roast!

That was quite delicious, and Yorkshire pudding which was particularly tasty, and all with the cost of £7.15! Including a drink of your choice! Mad. Sophie's also been baking and made a gorgeus lemon cheesecake and flap jacks, and I have a list to try an english pasty, crisp butty (thanks, Bobby...), spotted dick and toad in a hole!
...I swear the english person who made up those names was drunk.

I'm looking forward to possibly meeting some old friends around here, so another thing to get excited about! Eek. So many things! So little time!

P.S. I thought only Americans needed these.

Home away from home

Tuntuu että pari viimeistä päivää on ollu pelkkää tuulenpuuskaa. Eilen illalla istuin mun huoneessa ja ihastelin, kun kuulosti ihan siltä että sata sutta olisi jäänyt jumiin savupiippuun ja sit ne ulvoi siellä ikäväänsä (tästä voisi kehittää sadun!). Eilen illalla ihan ukkosti täällä Plymouthissa – kun olin tulossa kotiin, oli sellanen puhuri päällä että oletinkin, että illalla myrskyää. Aamulla oli yhtä ihanan virkistävä fiilis. Tänään on satanu kunnolla sitten ensimmäisen kerran kun saavuin Plymouthiin, mikä on ollu ihan ok. En ole itse onneksi joutunut sadekuurojen vangiksi, joten ei oo haitannu tähän asti!

Nyt mulla on takana vajaa viikko asumista opiskelijakommuunissani. Hurrasin mielessäni riehakkaasti, kun sain tietää, että aika pitkälle kaikki talon vakituiset asukkaat ovat henkeen ja vereen kunnon pelaajia – täältä löytyy parikin Xbox 360:stä, Xbox One, PS2 ja PS3... You name it! Täällä ei vaan kauheesti PC:llä pelaavia tunnu löytyvän, ja mä sain pienen riitelynkin aikaiseksi siitä, onko Skyrimia parempi pelata koneella (no totta munassa) vai konsolilla (no ei vittu todellakaan).
- Tällä hetkellä täällä on kaksi puolalaista tyttöä, jotka lähtee viikonloppuna pois – sen jälkeen täällä onkin sitten vaan minä tuonne lokakuun loppupuolelle asti, jonka jälkeen paikalle saapuu kolme portugalilaistyttöä (Paul ihastuisi ((kenties)) ikihyviksi). Ne onkin täällä sitten kuuleman kymmenen kuukautta, joten ne saa tutustua Plymouthiin oikeen kunnolla!
Vakituisesti täällä asuu Helenin poika, Mike (lyhennys Michaelista), ja sen kavereita, Tom, Joe ja Sophie. Oon bondannu aika paljon Sophien kanssa, se on tosi mukavaa seuraa ja koska se tykkää pelata xboxia ja mä tykkään kattoa, kun toiset pelaa, me ollaan voitu höpötellä siinä samalla. Mike on pelannu ”man cavessa” (ne oikeesti kutsuu pientä huonetta 50” telkkarilla man caveksi!) ja mä oon sitten sinne aina välillä istahtanut ja jotain pientä sen kanssa jutellu. Kaiken kaikkiaan nää ihmiset on täällä super kivoja, ja mä oon tykänny viettää niiden kanssa aikaa – joten toivottavasti homma jatkuu samalla tavalla.

Itsellänihän on tyyliin talon suurin huone käytössäni – tuntuu, kuin olisin hotelliin päässyt, kun saavuin tänne ja David ohjas mut huoneeseen. Sillee, mitääää! Tämäkö!

Kuulemma siellä huoneessa aikaisemmin asu pariskunta, jonka takia alunperinkin nukuin Helenin ja Davidin luona ensin ennen kuin pääsin tänne opiskelijakommuuniin. Ei sillä, ei mua haittaa! Mulla on järjettömän iso sänky ja mukavat oltavat, en todellakaan valita.

...Varsinkaan nyt, kun tajusin syyn siihen, että mun huoneessa oli ihan hemmetin kylmä pari ensimmäistä yötä. Yhtenä päivänä sitten kun Satukin oli kylässä ja me hytistiin mun huoneessa, nousin perseeltäni ja kysyin Mikelta, et onks lämmitys päällä. Se tuli sit mun huoneeseen avuliaasti tsekkaamaan patteria, ja sit sitä alko hymyilyttää.Mike: Do you see the symbol on the radiator?
Minä: ...What?
Mike: Just look, there, can you see the symbol on it?
Minä: ...it's a snowflake.
Mike: Yeah. Your radiator's not even been turned on. Did no one show you how this works?
Minä: ...no?
Mike: Here, I'll put it on for you, full power. Hopefully you'll be a bit warmer now.

...herpderp blondi liikenteessä, varokaa ohittavaa kanaa? Tulipa tyhmä olo. Silti, mulle ei tosiaan näytetty sitä, joten, no, yritän nieleskellä sen sillä mentaliteetilla että mistäs minä voisin tietää. Olen ulkomailla! Tämä kaikki on niin omituista! Kaikki armahtakoon älykkyysosamääräni puutteellisuuden!

***

Olin toivonut, että saisin tämän päivityksen torstai-iltana ulos, mutta keskittyminen herpaantui pitkän päivän päätteeksi ja päädyin hakkaamaan hieman Skyrimia, kun olin ensin katsonut Sophien pelaavan Thiefin loppuun (oli muuten tylsä lopetus! Enempää en sano...).
Syy keskittymisen herpaantumiseen niin helposti löytyy siitä, että heräsin aamulla aikaisemmin kuin koskaan täällä Englannissa – työt täällä alkaa yleensä kaikilla vasta klo 9, joten herään siinä seitsemän maissa (ja torkutan. Siitä on tullut paha tapa.), mutta torstai-aamuna mua odotti klo 6 herätys. Hyrr! Melkein niinkuin kotona Suomessa (paitsi että sillon heräsin 5.10 – no kidding.)! Kyseessä oli Almond Vocational Linkin pomon, Janetin, pyyntö, että mä tulisin sen kanssa ”4networking breakfastille”, mikä on siis tällanen erilaisten yritysten tapaamis- ja verkostoitumistapahtuma. Jokainen mm. kertoo itsestään (rajoitetaan 40 sekuntiin, ettei koko homma venähdä kun kaikki haluaa puhua itsestään ties miten paljon), pidetään jonkinlainen puhe yhdestä aiheesta (ja tällä kertaa siis Janet puhui siitä, miten tärkeää yritysten olisi ottaa työssäoppijoita huoviinsa) ja sitten on erikseen kolme kymmenen minuutin kestävää one-on-one keskustelua, jotka määräytyy sen mukaan, miten on jakanu 1-3 numeroidut käyntikorttinsa. Kaiken kaikkiaan aika mielenkiintoinen menetelmä, ja siitä jäi tosi hyvät mielikuvat! Sellasia tapahtumia toivottavasti järjestetään Suomessakin, koen ton todella hyödylliseksi.
- Anygays, Janet pyysi mut sinne erityisesti siitä syystä, että se haluais yritysten kuulevan itse työssäoppijan puolen ja että voisin kertoa miksi se on mulle hyödyllistä työskennellä firmassa ja saada kokemusta. Vähän hämmennyin kun mua pyydettiin sinne, koska oon ollu täällä tyyliin vähän reilun viikon, joten en ihan ensimmäisenä aatellu mun olevan tarpeeksi hyvä tähän hommaan. Janet ensin soitti mun töihin ja jutteli Samin kanssa siitä, että saisko se mut lainaan (oli hauska kuunnella paria kommenttia: ”It doesn't work like that, you loan her to me and I loan her to you! You can't have her back!” Tuli hyvä mieli :>). Sen jälkeen Sam neuvo mua laittamaan Janetille viestiä, koska en ihan ymmärtänyt, että miksi joku halusi mut ja minne, ja olin muutenki tosi varuillani et mihin mua oikeen yritettiin tunkea vapaa-ehtoiseksi... Mut Janetin kanssa viestiteltyäni asiat selvis ja sit sovin, että se tulis hakemaan mut mun kämpiltä 7.30 (hyrrr)!

Paikka, minne ajettiin, oli vähän Plymouthin ulkopuolella, joten pääsin näkemään vihdoin viimein sitä ihanaa, englantilaista maaseutua. Aurinko siivilöityi taas niin kauniisti pilvien raoista ettei mitään rajaa. Aivan ihanaa. Meniköhän siinä joku kakskymmentä minuuttia autossa, kun me saavuttiin sitten mun mielestä aika hylätyn näköiseltä näyttävän marketin edustalle. Siellä oli sitten sisällä kokoushuoneita erikseen lounaskahvilan yhteydessä, jonne me sitten mentiin, Janet etunenässä. Paikalla oli jo joitakin ihmisiä, ja sitten siinä käteltiin ja tervehdittiin ja tutustuttiin – Janet taisi tuntea kaikki paikalla olijat, mutta itse tuli paljon uusia nimiä ja uusia naamoja, jälleen kerran!
Yksi parhaimmista jutuista oli tietenkin se, että koska kyseessä oli ”4networking BREAKFAST”, sain aamiaista! Ihka oikean englantilaisen aamiaisen, ekaa kertaa! Jessus että ne tykkää syödä raskaasti... Jäi varmaan puolet lautaselle kaikesta siitä, mitä kuvittelin voivani vetää napaan :P Ei kyllä auttanut yhtään, että mulla oli tiukka vyö päällä... Olis pitäny tajuta pukeutua tilanteen mukaan!
Olin mukana esittelypiirissä, kerroin kuka oon ja missä teen töitä ja kaikkea, ja sitten kun Janet piti esittelynsä, olin siinä mukana ja vastailin kysymyksiin ja annoin mielipiteitäni. Se oli tosi mukavaa, ja siellä mulla oli pitkästä aikaa taas sellanen fiilis, että ”Ei hitto. Mä oon oikeesti Englannissa, ja nää kaikki on oikeita englantilaisia, ja nää ei oikeesti ymmärtäis mua jos mä puhun niille suomea...” Se on jännää, vähän sellanen puolittainen, oman olemassaolon hämmennys-momentti tai jotain. Täällä mä ajattelen paljon Baabelin tornia.
- Ihmiset oli vaihteeksi todella mukavia, ja oli kiva jutella niiden kanssa ja kuulla niiden kehuja työssäoppijoista, jotka Almondin kautta oli siellä työskennelly. Sainpa itsekin henk koht kivan kokemuksen ja sillee... Jännä maailma.

The Working Way

Vaikka julkaisinkin eilen viimeksi, oli kyseessä päivitys sunnuntaille, viime viikosta, ja koska meitä vaihdossa työskenteleviä on ohjeistettu kirjoittamaan kolme kertaa viikossa, pitää aloittaa jo hyvissä ajoin, että saa marginaalit täyteen! Ajattelin tällä kertaa raapustaa ylös joitain asioita töistä (koska niitähän tänne tultiin tekemään), ja valaista hieman hommaa siltä saralta.

Kun tähän vaihtohommaan yleensäkin Hyrialla lähdetään ja partnerina toimii Almond Vocational Link, pitää täyttää todella paljon kaikenlaisia papereita – ihan pelkästään jo siinä vaiheessa, kun ilmoittaa haluavansa vaihtoon, on käytävä läpi itse kv-kurssi (tutustutaan maailmaan, tarkoitus antaa avuja kaikenlaisten kulttuurien tapoihin, yms.), haastattelu kv-vastaavan kanssa (jossa mm. testataan omaa kielitaitoa ja sopivuutta vaihtoon) jne. Kun kaikki tämä on käyty läpi, ja paikkaa halutaan lähteä aktiivisesti hakemaan, Almond Vocational Linkille on täytettävä hieman samantyylisiä papereita kuin koulullekin – kysytään mm. miksi haluat vaihtoon, mitä haluat vaihdossa oppia yms, jonka lisäksi täytät aika yksityiskohtaisesti mitä haluat tehdä ulkomailla. Tätä täyttökohtaa varten piti käydä parilla nettisivulla katsomassa, mitä mihinkin alaan kuuluu, ja itse ainakin täytin suhteellisen tarkasti asioita mitä haluan tehdä. Ja oikeesti, ihan kaikille mahdollisesti tulevaisuudessa vaihtoon haluaville, olkaa tarkkoja siitä mitä haluatte – saatatte nimittäin saada juuri sen. Tarkoitan tällä sitä, että jos ette ole varmoja jostakin, kuten esimerkiksi että kiinnostaako markkinointi, älkää laittako sitä sinne paperiin tai pian löydätte itsenne tekemässä kolmen kuukauden työssäoppimisen markkinoinnissa, mikä ei välttämättä ole ollenkaan teidän juttunne. Itse rankkasin tosi tarkasti ensinnäkin kolme osa-aluetta ja sen jälkeen kunkin osa-alueen mukaisia työtehtäviä, joista olin hyvin kiinnostunut.
- Asioiden laittaminen tärkeys/kiinnostavuusjärjestykseen on yhtä tuskaa, sanonpahan vaan. Itselleni ainakin se on todella kivulias prosessi, koska pitää koko ajan arvioida, mitä pitäisi mukavampana ja mikä olisi oikeasti omien intressien mukainen. Kun vaihtoehtoja on kymmeniä ja taas kymmeniä, sitä pitää oikeesti tarkastella monesta kulmasta, että mikä se perinpohjainen kiinnostus on. Esimerkiksi, jos digitaalitaide on kiinnostuksen kohde, nojaako se enemmän graafiseen suunnitteluun vai esimerkiksi kuvittamiseen? Haluaisitko suunnitella enemmän webbisivujen ulkoasua vai keskittyä lehtien taittoon? Kaikilla näillä on varmasti jokin tärkeysjärjestys, jonka mukaan niitä tekisit, joten paras valita oikein.

Itselläni kiinnostuksenkohteeni kulkevat kuvituksen, yleisen piirtämisen (niin digitaalisen kuin perinteisenkin) ja muun suhteellisen luovan taiteilun saralla – ja tietenkin kaikkein mieluiten aiheena ovat ne omat tarinat ja hahmot. Laitoin kaiken tämän ensimmäiseksi, jonka jälkeen lisäsin graafista suunnittelua listalle, kustannusjuttuja, lehden toimitusta ja taittoa, teatteri-, tv- ja elokuvaproggiksia, joissa voisin toimia tavalla tai toisella. Listasta tuli pitkä (ja sehän ei haittaa, mitä enemmän valinnanvaraa Almond Vocational Linkillä on, sitä helpompi, ainakin omien olettamuksien mukaan, heidän on löytää opiskelijalle se sopivin paikka).
- Suhteellisen nopeasti kuitenkin tärppäsi, olikohan viikko mennyt, kenties toinenkin(?), kun sain kuulla, että mahdollinen tuleva työnantajani haluaisi jutella kanssani Skypessä. Olin innoissani ja hieman häkeltynyt, sillä Satu, joka oli saanut paikkansa ennen minua, ei ollut joutunut minkäänlaiseen haastatteluun. Lisäksi sähköpostissa korostettiin, että koska ”---Sam (mahdollinen tuleva pomoni) is a very busy man---”, tämä ja tämä kellonaika olisi parhain. Hieman hirvitti että minkälaiseen yritykseen mua yritettiin iskeä, kun alko heti hälytyskellot soimaan (jos ihmisellä on kiire = hän on ärtynyt = kun ihminen on ärtynyt kiireestä = ne on kiukkuisia kaikille muille = instantblondelogic.com!).

Haastattelussa itsessään nyt oli hieman teknisiä ongelmia (odotin 1h 15min sovitun ajan jälkeen että kukaan edes otti minuun yhteyttä, skype kaatui Almond Vocational Linkillä ja sitten kun se ei kaatunut, yhteyshenkilönä toimineen Petran mikrofoni ei toiminut...) joten loppujen lopuksi päädyin sitten keskustelemaan Samin kanssa kahdestaan skypessä. Kyseessä olikin huomattavasti rennomman ja mukavamman oloinen tyyppi kuin olin aluksi kuvitellut, ja haastattelu sujui hyvin. Oli hauska verrytellä jo siinä vaiheessa omaa englantia vieraan ihmisen kanssa, ja se oli pieni päivänpiriste sekin.
- Haastattelusta kesti jonkin aikaa, kunnes Sam sitten otti uudestaan yhteyttä ja ilmoitti, että paikka on minun! Se oli varmaan niitä ensimmäisiä, konkreettisempia asioita, jotka sai mut oikeesti sille fiilikselle, että lähtisin ihan aikuisten oikeasti Englantiin. 

Ja nyt, täällä mä istun!
Mä työskentelen siis Smallporate-nimisessä firmassa, joka tekee kaikkea ihan brändäyksestä logoihin, kaikenlaista graafista suunnittelua webbileiskojen ja mainostuksen puolelta ja paljon muuta. Yrityksen perusti aikanaan kolme tyyppiä, mutta nykyään sitä vetää kahden miehen tehomylly – Sam, jonka kanssa olin skypehaastattelussa ja joka vastaa pitkälle markkinoinnista, myynnistä ja talouspuolesta, ja Lewis, joka on aikamoinen tekniikkanero ja taitaa koodaamisen varmaan unissaankin. Musta on ihana seurata miten intensiivisesti ja intohimoisesti ne tekee niiden duunia – aina on toimistolla joku juttu päällä.
Sam on perheenisä ja kaikkea, mutta Lewis yllätti mut täydellisesti – olin varma, että ikää miehellä oli vähintään 26 jos ei enemmänkin, mutta sit tuli totaalipommi: se on vasta 20! Kuulemma se on tehny kaikenlaisia juttuja jo 16-vuotiaana, sillä on ollu omia asiakkaita ja se on joutunu aikanaan lähtemään luokastansa siksi, koska ”tärkeä puhelu” on vaatinut. (Lewisista tulee aika voimakkaasti Jp mieleen. Kumpikin on sellasia tehopakkauksia joista ei oikeen tiiä että onko ne 50% ihmisiä ja 50% luovaa energiaa ja robotiikkaa...)

Parhautta on oikeesti työskennellä näin mukavassa ja rennossa työympäristössä, jossa kysymyksiä ei ole koskaan liikaa, jossa heitetään paljon läppää ja kaikki tulee niin hyvin toimeen. Mulla on voimakkaasti sellanen tunne että mua on kyllä siunattu sillä, että kaikki täällä Englannissa on järjestynyt näin näppärästi. Töissä olen jälleen kerran illustratorin kanssa tekemisissä, mikä on ollut hieman kömpelö käytettävä näinä ensimmäisinä päivinä, ihan vaan sen takia, että se on tästä kultaisesta kolmikosta (Photoshop, InDesign, Illustrator) juuri se, jota olen kaikkein vähiten käyttänyt. Sam on onneksi kuitenkin kärsivällinen ja auttaa mielellään (ainakaan se ei ole vielä hermostunut mulle!), joten toivon, että pikkuhiljaa kerään talteen juttuja, jota en ole itse käyttänyt ja jotka on täysin uutta mulle (vaikka no, miltei kaikki mitä teen tuntuu miltei ”täysin uudelta”, koska siitä on niin kauan aikaa...). Sam myös markkinoi mulle Illustratoria ahkerasti, ja sanoo, että jos mä oikeesti pääsisin jyvälle siitä, se ohittais Photoshopin mun tärkeysjärjestyksessä – mikä kuulostaa aika hullulta mun mielessä ja jotenkin en ihan usko, että niin tulee tapahtumaan...

Toimistossa ei ole ongelmia tullut eteen – paitsi ehkä se, että nimenä Sarlotta on ollut kaikille todella hankala, johtuen aika pitkälle siitä, että suomalainen ärrä on vaan niin uskomattoman hankala lausua (siis niiden mielestä. Kyllä minäkin kävin puheterapeutilla kun olin pieni, koska en osannut lausua ärrää kunnolla, ja siellähän opin! ”Jos minäkin sen osaan, oppia voitsinää...”). Ensimmäisenä päivänä Sam ja Lewis sitten kyseli, että onko mulla mitään lempinimiä, mitkä olis helpompia – kerroin näitä normaaleja, että kaksoisveljeni on aina kutsunut mua Lotaksi, ala-asteella joku sanoi Sarkuksi jonkin aikaa, ylä-asteelta asti on ollut nimenä Sörlö... Sitten satuin mainitsemaan, että äitini kutsuu minua Lodiksi, ja Sam tarttui siihen saman tien – sen mielestä kuulosti kaikkein kivoimmalta (ja varmasti oli myös helpoimpia lausua). Kysyttiin myös, eikö kukaan kutsu mua vaan Sar-nimellä, ja mainitsin, että eräs luokkakaverini, Ellinoora, ja entinen skottilaistuttu ovat ainoat ihmiset, jotka ovat koskaan mua sillä tavoin kutsuneet. Mietin jälkeenpäin, josko siinä olisi sitten joku juttu, että brittiläiset haluavat pilkkoa mun nimestä sen lopun ja tykkäävät ensimmäisestä tavusta. En tiiä, jännä juttu vaan.
- Mutta! Lodi-nimitys on nyt sitten aktiivisesti käytössä työpaikalla, mistä tulee aika mukava fiilis (sellainen pörröinen ja kehräävä, tiedättehän? Totta kai tiedätte.), koska äiti on tosiaan ainut, joka minua Lodiksi kutsuu, ja olen aina tykännyt siitä lempinimestä todella paljon. Itselleni se on enemmänkin hellittelynimi melkeen, johtuen siitä, keneltä se on peräisin, ja nyt kun kaikki kutsuu mua Lodiksi, mua hymyilyttää koko ajan!

Eilen, maanantaina, kun tulin töihin, mua odottikin sitten aivan erityisen hymyilyttävä yllätys.
Täällä töissä on mustaa lasia oleva seinä, jolle kirjoitellaan kaikkia tärkeitä juttuja, laitetaan post it-lappuja ja muistutuksia jne. En itse kauheesti kiinnitä siihen paljon huomiota, koska se sattuu olemaan selkäni takana, mutta nyt mulle ihan varta vasten osoitettiin sitä ja kysyttiin ”How d'ya like your Lodi board?” Käännyin ympäri sillee mitä ihmettä, ja kappas keppana – ne oli siivonnu ihan oman siivun lasia ja tehneet mulle ”Lodi boardin”, jonne ne on merkinny mitä duuneja mulla on edessä. Ja ne oli vielä googlannu kaikki arkipäivät suomeksi! Sinne ne oli (ja ilman typoja, huom) kirjottanu päivät maanantaista perjantaihin, ja mä tulin siitä ihan hirmu hyvälle tuulelle. Ne on kuulkaa ihmiset ne pienet asiat, niiden arvostaminen tekee onnelliseksi. 
 

The Beauty of Plymouth

Kun idea vaihdosta vaikutti mahdolliselta, täytyy myöntää, että Plymouth ei ollut ensimmäisenä mielessä niistä Iso-Britannian kaupungeista, jonne haaveilin pääseväni. Oikeastaan kyseessä oli kaupunki, josta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan (mikä nyt ei ole mikään ihme, koska ”Englannin kaupungit” ei ole mikään oma kiinnostuksenkohteeni). Kun kuulin, että Hyria aikoo tehdä vaihtoja Almond Vocational Link-nimisen yhtiön kautta, oletin, että voisin päästä aika pitkälle minne päin Iso-Britanniaa vain haluaisin. Totuus ilmeni siinä kohtaan, kun juttelin kv-vastaavan kanssa tarkemmin ja sain tietää, että koska Almond Vocational Link oli Plymouthissa oleva yhtiö, myös kaikki vaihdot tapahtuisivat Plymouthin kaupungissa. Nopean googlauksen kautta sain tietää, että Plymouth oli aika pitkälle mahdollisimman kaukana kaikista niistä englantilaisista ystävistä, joita tunsin entuudestaan - ja sekös sapetti. En silti aikonut heittää menemään mahdollisuutta lähteä Englantiin vain siksi, että kaverit olisivat kauempana kuin odotin – olen halunnut Englantiin kauemmin kuin olen tuntenut yhdenkään englantilaisen ystäväni, joten kyseessä ei ollut mikään dealbreaker.

Pienen googlailun lisäksi, mitä Sadun kanssa oltiin tehty, jotta nähtiin, missä meidän osoitteet on, en tiennyt Plymouthista oikeastaan tuon taivaallista. Tiesin kartasta katsomalla, että kyseessä oli merikaupunki, aivan kuten Helsinki, mikä oli mukava yllätys, ja sen, että kyseessä oli sen kokoinen kaupunki, että sillä pääsisi Suomen top 5 isoimpien kaupunkien listalle – sekin mukava tietää, eli kyseessä ei olisi liian suuri mesta ja pikemminkin sopiva koko, johon mäkin tottuisin. Muuta en ehtinyt(/jaksanut, köh) ottaa selville, joten iloisesti yllätyin, kun keskiviikko-aamuna, hyvin nukutun yön jälkeen, hostini Helen ja David veivät mut sitten Almond Vocational Linkin päämajaan.
Siis nää maisemat täällä!
Plymouth on kaupunki, joka nousee ja laskee kuin vuorovesi konsanaan – mäet kulkevat täällä jyrkästi ylös ja alas, mikä lisää hienoista vaaran tunnetta jo muutenkin väärinpäin ajavien autojen keskellä. Talot nousevat viistosti ylöspäin hauskojen pihojen täplittäminä ja täällä on vielä kauniit säät ja suhteellisen lämmintäkin. Meri on todella lähellä varsinkin mun hostin asunnolta katsottaessa, ja sen tuomat tuulet on miltei yhtä voimakkaita kun rakkaassa Merihaassa (mikään ei kuitenkaan loppujen ole niin voimakasta kuin Merihaan tuulet!).
Keskiviikko oli tosiaan kokonaisuudessaan aikamoinen tutustumispäivä. Olin päässyt nukkumaan tiistai-iltana vasta Suomen aikaa reippaasti keskiyön jälkeen, mutta olin jäänyt suustani kiinni juttelemaan Helenin ja Davidin kanssa mukavia. Silti herätys odotti siinä 7:15 paikallista aikaa, koska piti mennä Welcome Meetingiin Almond Vocational Linkiin klo 9:00. Helen ja David ajo mut perille ja pääsin juttelemaan uudemman kerran Petran kanssa. Mulle oli annettu monisteita, missä luki yleisiä sääntöjä ja muita ohjeistuksia siitä, miten tulee käyttäytyä perheessä, miten käyttäydytään duunipaikalla, miten kannattaa varoa pimeitä kujia ja pitää yli polvien menevää hametta töissä jne., ja vaikka olinkin lukenut kyseisen lapun aikaisempana iltana (yöllä...) sängyssä, me käytiin se läpi sitten Petran kanssa kahdestaan. Mulle annettiin tärkeitä puhelinnumeroita ja ohjeistettin yleisissä asioissa, jonka jälkeen mut esiteltiin liettualaissyntyiselle Gabrielélle (jonka nimen olisin kirjottanut vaan Gabrielle jos en olis nähnyt sen kirjautuvan Facebookiin!), joka olis sitten mun tourguide kun käytäis vähän kiertämässä Plymouthia.

Gabrielé on kuulemma asunu kolmisen vuotta Plymouthissa ja työskennelly kuusi kuukautta Almond Vocational Linkissä, ja oli mukavan puhelias kun kuljettiin Plymouthissa. Otettiin kaksikerroksinen punainen bussi (!!) jonka kaltaisia kuvittelin olevan vain ja ainoastaan Lontoossa, ja nekin turistikäytössä. Täällä sellaisia huristelee ylös alan pitkin mäkiä kuin Asikkalan puiset rattaat konsanaan, ja niin pikkuisia teitä pitkin ja niin ahtaista kulmista kääntyen että vähempikin saa nostamaan hattua kuljettajien taidoille.

Huristeltiin sitten Plymouthin keskustaan, joka toimii myös ns. kaikkien bussien pääte/alkupysäkkinä – vähän niinkuin että kaikki tiet vievät Roomaan meininki. Sieltä lähdettiin kävelemään paikkaan nimeltä The Hoe. Kuuluisa paikka Plymouthin mittapuulla, kyseessä on kolmas Eddystone majakoista, jotka rakennettiin ensin surullisenkuuluisan Eddystonen karikoille, jotka keväällä vuoroveden aikaan jäivät piiloon veden alle ja aiheuttivat pelkoa niissä merenkulkijoissa, jotka halusivat Englannin kanaaliin. Karikoita väistääkseen he purhjehtivat todella lähellä Ranskan rannikkoa, joka puolestaan aiheutti paljon haaksirikkoja ei pelkästään paikallisesti, vaan Ranskan pohjoisrannikolla ja Kanaalisaarilla. Smeatonin majakka oli näistä majakoista merkittävin, koska se oli aikansa majakoiden aatelia. Myöhemmin kyseinen majakka purettiin ja rakennettiin uudelleen Plymouth Hoelle muistoksi sen suunnittelijalle, John Smeatonille.

- Näkymä majakalta on henkeäsalpaava, yksinkertaisesti. Mitkään kuvat eivät tee oikeutta sille kauneudelle, vaan se pitää yksinkertaisesti itse kokea. Näkymä avautuu suoraan Plymouth Soundille, joka on varmaan yksi kauneimmista luonnonmukaisista lahdista ikinä. Edessä on pelkkää äärettömältä näyttämää merta, mikä on aivan mahtavaa.

The Hoelle on pystytetty myös muistomerkki toisen maailmansodan uhreille, sekä patsas Sir Francis Drakelle, joka on Plymouthin paikallinen sankari ja kuuluisa kaappari, merenkävijä sekä poliitikko, jonka kuningatar Elisabet 1 löi ritariksi. Kumpikin suuria ja hienoja paikkoja, jonne menen varmasti uudestaan. Istuttiin siellä olevilla penkeillä jonkin aikaa ihan vaan fiilistelemässä, sillä päivä oli niin lämmin ja aurinkoinen ja merta olisin voinut katsella vaikka kuinka kauan. Siellä penkkeihin oli isketty kaikenlaisia pieniä muistolaattoja, mitä olisi kanssa voinut jäädä tutkimaan ihan mielellään, mutta jatkettiin siitä sitten pikkuhiljaa matkaa.

Käveltiin The Royal Citadelin ohi, joka on 1600-luvun hienoimmiksi tituleerattuja linnoituksia Britanniassa, jota on aktiivisesti käytetty Englannin tärkeimpänä merenpuolustustukikohtana. Paikka on ollut valmistumisestaan lähtien armeijan aktiivisessa käytössä, ja on sitä tähän päiväänkin asti – ohi kävellessämme näimme joukon lenkkeileviä laivaston miehiä. Siinä vaiheessa aattelin että Plymouth sopis kaupunkina varmaan mun äidillekin (hehheh).
Syötiin kaupungilla jäätelöt ja kierrettiin pieniä, mukulakivisiä katuja, Gabrielé osoitti sieltä täältä aina jotain mielenkiintoista, kuten esimerkiksi Plymouth Aquariumin. Plymouthissa on ihana kävellä ja katsella ympärilleen, kun talot on niin kauniita. Ikään kuin tilkkutäkkejä vieri vieressä, leikattu niistä näistä kappaleista.

Lisää erinäisiä Plymouthin maisemia -näistä näkymistä näkyi Cornwallin puolelle!

Kaiken kaikkiaan keskiviikko oli uusia juttuja täynnä. Nyt on pakko lopettaa, kun tää kirjotus on junnannut niin pitkään. Syömään, sanon minä! Ensi kertaan :)

P.S. Pilviä! <3

TOIM. HUOM. Kyseessä on siis sunnuntaille tarkoitettu postaus, julkaistu päivän myöhässä!

Tally-ho, lukijat!

Istun paraikaa uuden duunipaikkani tyhjässä toimistossa ja odottelen toista työnohjaajaani, Lewista. Ajattelin, että koska en saa nettiä täällä toimimaan, voisin kirjoittaa tässä sivussa jotakin hyödyllistä ja aloittaa vihdoin kv-bloggaukseni!

Nimeni on Sarlotta Siimeslahti, 22-wee, ja olen viimeisen vuoden opiskelija Hyria Koulutuksen Riihimäen yksikössä Sakonkadulla, yo-pohjaisella media-assistentti linjalla. Olen suorittamassa viimeistä työssäharjoittelun osaani, kahta ja puolta kuukautta, ulkomailla Iso-Britanniassa, Plymouthin kaupungissa. Työskentelin aikaisemmin Riihimäen metsästysmuseossa pääosin graafisena suunnittelijana, kunnes sain paikan plymouthilaisesta Smallporate Marketing-nimisestä firmasta (sekin, yllätys yllätys, pääosin graafista suunnittelua!).
- Jos nyt ihan ensimmäiseksi tunnustetaan, että olen suunnaton kaikkien brittiläisten asioiden ihailija (jos ei nyt välttämättä vielä paikallisen ruoan – ja sekin vain siksi, etten ole vielä paljoon tutustunut!). Englannin kieli on minulle todella tärkeä, ja olen käyttänyt sitä valmiiksi jo miltei päivittäin johtuen siitä, että pelaan internetin kautta ulkomaalaisten ystävieni kanssa niin usein kuin suinkin. Nautin kielitaitoni viilauksesta suunnattomasti, minkä takia olen erityisen tyytyväinen ja hyvilläni, kun englanninkieltäni kehutaan (täällä olenkin saanut kehuja lausumisestani sitten olan takaa, ja sekös suomityttöä hymyilyttää!). Kun sain tietää, että Hyrialla on mahdollisuutta päästä vaihtoon, ei ollut epäilystäkään siitä, että a) minähän menen sinne, ja b) se on sitten Iso-Britanniaan, cheerio! 

Paikka järjestyi aika sukkelaan tässä alkusyksyn aikana, eikä aikaakaan, kun olin jo tulevan pomoni Samin kanssa skypehaastattelussa. Jännitti vähän, mutta keskustelu sujui leppoisasti, ja pian sainkin onnitella itseäni ulkomaan toppipaikasta. Fiilis oli ihana! En silti halunnut, että koko homma kaatuu käsiin ennen kuin se on alkanutkaan, joten järjestin itselleni pieniä odotuksen aiheita, joiden ohi päästyäni saatoin taas hieman rentoutua. Muun muassa lentolippujen ostaminen, viimeinen työpäivä Riihimäellä ja matkalaukun pakkaaminen toimivat mittapylväinä sille, että pikku hiljaa voisin oikeasti ajatella pääseväni ihan Brittein saarille asti.
- Olen matkustanut verrattain vähän, jos vertaan useimpiin omanikäisiin ystäviini. Ensimmäinen kertani lentokoneessa oli aikanaan 16-vuotiaana konfirmaatiolahjamatka Pariisiin isäni seurassa, ja sen jälkeen olen ollut lentokoneessa kaksi kertaa, jos nyt tätä Plymouthin matkaa ei oteta laskuun. Yksin olen matkustanut kerran, pienen pienellä koneella Kööpenhaminaan (kyseessä ei todellakaan ollut helppo ensimmäinen matka yksin pienelle suomitytölle...), ja Plymouthin lennosta oli luvassa samanlainen.

En tietenkään lentänyt Plymouthiin asti – aikanaan lippuja katsoessani jos olisin halunnut lentää Plymouthin lähellä olevalle lentokentälle asti, olisin saanut pulittaa 200 euroa ylimääräistä, kun nyt sain liput vähän päälle 200 euron, kun laskeudun Heathrown lentokentälle Lontooseen, ja kuljen sitten junalla Heathrowlta ensin Paddingtonin asemalle, josta pääsen sitten Plymouthiin asti.
- Olin ajatellut, että saisin lennoista edes paluulennon samalle ajalle Sadun, luokkalaiseni, kanssa, koska hänkin on Plymouthissa työssäoppimassa, mutta hän oli ostanut liput British Airwavesin lennolle, josta Travellink.fi (jonka kautta varasin lippuja) varoitti, ettei heidän lentoihinsa usein kuulu matkatavarat erikseen ruumaan mukaan. Säikähdin saman tien ja ajattelin et joo ei, tälle en lähe, joten varasin sitten Finnairin lennot niin meno- kuin paluumatkallekin. Me lähdetään Satun kanssa samana päivänä, ja hänen lentonsa lähtee vaan tunnin aikasemmin kuin mun, joten voidaan hyvin mennä samaan aikaan lentokentälle.

Lentoni oli kirjattu lähtemään klo 16 Suomen aikaa, ja lähdin lentokentälle siinä noin kello 13:sta maissa. Saavuin aika pitkälle prikulleen kahdeksi lentokentälle ja menin saman tien Finnairin tiskille. Kyseessä olikin väärä tiski, sillä kyseiseltä herralta sai vain ostaa lippuja, ei hommata boarding passia, ja hän osoitti minulle konetta, jonka luona mun piti tehdä mun check-in.
Noh, koska mun kanssa loppujen lopuksi ei paljon mikään teknologia ilman teatraalisuutta toimi, mulla meni kaikki oikeen loistavasti kunnes piti ”näyttää passia”.
Mulla ei ole passia.
Mä kuljen Euroopassa eurooppalaisella henkilökortilla, joka EU-maissa toimii tarpeeks hyvin.
No, yritin sitten vängätä korttia kaikenlaisiin asentoihin, jotta mä olisin saanut sen sitten luettua, mutta mikään ei toiminut. Etsin huolissani ja pienessä paniikissa jo sitten jotakuta Finnairin työntekijää, joka olisi voinut auttaa, ja kappas keppana, sain napattua yhtä mieshenkilöä hihasta, joka sitten katteli mun kanssa sitä hommaa. Sekään ei saanut sitä konetta toimimaan mun henkilökortin kanssa, joten se ohjas mut sitten jonon ohi suoraan tiskille, ja vuolaasti kiittelin sitä avusta samaan aikaan kun se pyysi tiskillä olevaa naista kirjaamaan mut sisään sitä kautta suoraan. Sain heitettyä mun laukun ruumaan (jota kokeilemaan olin tarvinnut siskon, äidin ja vielä isänkin, jotta uskalsin olla varma, ettei se olis 23kg enempää, mikä on siis Finnairin hyväksytty matkalaukun paino ruumaan mentäessä), ja läpäsin turvatarkastuksenkin! Vaikka täytyy kyllä aina olla varuillaan, kun tuntuu, että ei oikeen tiedä minne sitä saa tuijottaa, tai minne pitää tuijottaa, kun aina on sellanen olo et noniin, nyt ne löytää sen kahden kilon pommin mun laukusta – vaikka et oo ees tehny yhtään mitään! Muutenkin koko lentokenttä oli pelkkää turvatarkastusta, ties monenko portin läpi piti mennä että pääsee Britanniaan meneviin koneisiin... Ehkä kuumottavin tilanne oli mennä yhden lasikopin luokse, joka vartioi porttia mun tiellä, ja sit mies sieltä halus nähdä mun henkilökortin ja lipun, ja silti kysy ”Minne sä oot menossa?” Mulle tuli ihan sellanen fiilis että mä olisin bingossa!
”Öööh... ööhh... Englantiin!” (tuima hiljaisuus) ”...englanti? Eiks ni?” (tuima hiljaisuus) ”...tai siis oikeestihan mä oon menossa siis Lontooseen...” (tuima hiljaisuus) ”...enkö ookin?”
”Hyvää matkaa”, sano mies lasikopista ja päästi mut henkilökortteineni portista (ja varmaan vaan säälistä kun olin niin sekasin).

Yleensä muutenkin matkustettaessa lentokoneiden kanssa mä olen suhteellisen hermona, mutta tää Englannin matka on ollut todella erityinen. Mä nukuin hyvin ennen lentoa, mä söin ennen lentoa, mä söin lentokentällä,

mä söin lentokoneessa... En ahdistunut, paniikki oli vaan oikeestaan siinä vaiheessa kun pelkäsin, ettei mun henkilökortti kelpaakaan, vaan että mulla pitäis olla passi tai jotain. Mulla oli koko ajan hurjan tyyni ja levollinen, hyvä ja kutkuttavakin fiilis. Briteissä on aina ollu sitä jotakin, ja mun mielestä eräs ystäväni Emma sanoi mulle kauniisti: ”Aattele, entä jos sä meet sinne ja löydätkin kodin.” Sitä on mukava ajatella, koska se on se fiilis mikä mulla on ollu tästä matkasta ja kaikkea. Jännän kotoisa olo kaikesta.

Saavuttuani sitten Heathrown lentokentälle, aika yksinkertaista oli sitten seurata tiensä kaikkien infokylttien kautta Heathrow Expressiin, joka vie Heathrown kentältä Paddingtoniin 15 minuutissa (ja siksi maksaa suolaiset £21...). Matka sujui näppärästi ja innostuneena siitä, että ei tarvinnut istua enää lentokoneessa ja että englantilaiset maisemat siellä ikkunan toisella puolella vilahtelivat. Paddingtonin asema olikin sitten hieman erikoisempi tuttavuus, mutta suhteellisen helposti löysin tieni sielläkin lipunmyynnin luokse ja jäin odottamaan vuoroani.
Siitä lipun ostamisesta tulikin sitten mielenkiintoinen juttu.
Minä: Hello, I'd like a one way ticket to Plymouth, please.
Intialainen myyjä: Heergghfhuaejasll hhegff aerfggy tkkasholööojahje.
Minä: ...uh, the one that arrives at 21:34, if possible?
Intialainen myyjä: Okfdkdjuuadhusd jiisdudhsudkoobvj iodjsjdauidad.
Minä: ...Is Plymouth the end station of that train?
Intialainen myyjä: Oldsakdajdhjihroanfdjdai kpkkkaddhady cdakdeojgauh. Sixty-nine pounds.
Minä: (maksan matkan)
Intialainen myyjä: Daskdpkjgkiieppa jijjdsadm ooejhiaho.
Minä: Excuse me? (painaudun vasten lasia, joka erottaa meidät kaksi kahdelle eri puolelle)
Intialainen myyjä: The train leaves from platform 4.
Minä: Oh, okay, thank you very much!

...huuuoookaus! En siis saanut yhtään mitään selvää sen englannista, mutta selvisinpähän saamari lipustakin (ja ei hemmetti että oli kallis!) ja päädyin junaan. Junassa mun piti sitten vielä erikseen kysyä pariltakin ihmiseltä, että pysähtyyhän tää varmasti Plymouthissa, kun viimeinen asema oli kuitenkin Penzance (!! Miten italialaiselta voi oikeen kuulostaa?).

Ulkona oli jo ihan pilkkopimeetä kun saavuttiin toiselle asemalle Lontoon jälkeen, joten oli ihan turha yrittää nähdä englantilaista maaseutua. Toivottavasti sitten paluumatkalla!

Aika paljon väsyttikin jo junassa, mutta en uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsin, että sitten olisin mennyt Plymouthin ohi – ja kukas kumma siinä vaiheessa olis mut noutanut yhtään mistään? Kolme tuntia kuitenkin piti junassa istua, kun lento oli ollut sellaiset rapiat kaks ja puol tuntia pitkä. Matkustaminen alko muutenkin tuntua aika voimakkaasti harteilla, mutta kuten mikään, niin ei sekään ikuisuutta kestänyt. Vihdoin sitten saavuin Plymouthin asemalle, otin mukaani kaikki tavarat, mitään ei jäänyt jälkeen, (mikä on multa aika ennätyksellistä) ja tapasin Almond Vocational Linkin, meidän koulun yhteistyökumppanin, edustajan Petran, hänen aviomiehensä sekä mun neljän yön hostin Helenin sekä hänen miehensä Davidin.
Aikanaan, kun olin Samin kanssa skypen kautta haastattelussa, keskustelin myös Petran kanssa skypen chätissä, jossa tuli ilmi, että hän tunnisti mun portfoliossa olleen WoW-aiheisen kuvan, mistä mä totta kai arvasin, että hän pelaa WoWia. Oltiin puhuttu sillon sitten eri peleistä, ja kun oli tullut ilmi, että mä pelaan Skyrimiä, hän kertoi, että hänen miehensä on hurja Skyrim-fani, ja että meidän pitäis tavata, mihin mä sanoin, että ilman muuta! Siksi sitten Petra oli tuonut miehensä mukaan mua vastaan – ei montaa sanaa tietenkään ehditty vaihtaa, koska mun oman kellon mukaan kello löi puolta kahtatoista ja matka oli ollu pitkä.

Mun hosti Helen ja hänen miehensä David on aivan ihania, ja heistä voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta luulen, että säästän vähän myöhempiinkin kirjoituksiin. Tästäkin päivityksestä venähti niin mielettömän pitkä!
- Sen kyllä lisään vielä tähän loppuun, että ihmiset on täällä Englannissa ollu aivan mielettömän mukavia. Kaikki on ollu ihan hirvittävän avuliaita ja miellyttäviä, ja asiakaspalvelu täällä on ihan omaa luokkaansa.
Täällä on kyllä ihana olla.